Olin syksyn 1991 esikoiskirjailija

Pekkarinen, Pirkko [Anna Amnell]: Aurora, vaahteralaakson tyttö. – Syksyn kotimaiset esikoiskirjailijat lähikuvassa. Kirjakauppalehti 1991: 7.

Siitä on kauan, kohta kolmetoista vuotta. Ensimmäinen Aurora meni hyvin kaupaksi. Painos loppui kirjakaupan mukaan jo joulukuussa, ja vuoden 1992 alussa otettiin toinen painos. Toivon, että olisi otettu jo joulukuussa. Taustalla näkyy kirjan kansilehden etuosaa, Aurora art nouveau -asussaan.

Siihen aikaan esikoiskirjailijoita pyydettiin kirjoittamaan lyhyt artikkeli Kirjakauppalehteen. Sama artikkeli on laajennettuna kirjassa:

Anna Amnell [Pirkko Pekkarinen] : Kun koti kävi ahtaaksi. -  Luovaa iloa: nuorisokirjailijoiden vuosikymmeniä. Toim. Ismo Loivamaa. Helsinki: Suomen Nuorisokirjailijat ry, 1996, s. 60-62.




Toinen painos tuli muutaman kuukauden kuluttua.

Optimistinen kirjailija sai kukkia

Löytyi hauska yli 20 vuotta vanha kuva. Kustantaja on lähettänyt esikoisteokseni ensimmäisen painoksen kirjailijankappaleet kotiin.Toivon, että olisin ottanut kuvan siitä laatikostakin, jossa lähetti toi ne. Siihen oli painettu suurin kirjaimin kirjani nimi ja minun nimeni.

Mieheni osti heti kukkia, ja kirjoista ja kukista otettiin kuva. Otin kuvat kameralla, jonka olin ostanut samana vuonna tehtyä pitkää Italian matkaa varten. Tämä kuva on kopio siitä kuvasta.

Laput muutamien kirjojen välissä kertovat, että osa kirjoista on lähdössä ystäville ja sukulaislle, jotka ovat saaneet odottaa kauan, että minusta tulee vihdoinkin kirjailija. Lähipiirini oli ollut varma, että minusta tulee kirjailija siitä lähtien, kun olin koululainen. He saivat odottaa liian kauan.

Tämän jälkeen alkoi arki: edelleen työn ohella kirjoittaminen, jatkuvasti toistuvat lamat ja niiden aiheuttamat ongelmat kustannusmaailmassa.

Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaa työn ohella, en ollut missään tekemisissä kirjallisten piirien kanssa. Ei ollut aikaa, kun oli työ, kodin hoitaminen - ja kirjoittaminen. En edes tiennyt kaikista kirjailijajärjestöistä.

Uskalla ruveta kirjailijaksi, vaikka se on kaikkea muuta kuin järkevä ratkaisu. Vain aniharva kirjailija rikastuu kirjoillaan, suurin osa ei tule edes toimeen kirjoittamisella näin pienen kielialueen maassa.

Kirjoittamisessa voi kokea onnenhetkiä. Siihen aikaan, kun kirjoitin (työpaikan ihmissuhteiden vuoksi ) raskaan työn ohella ohella, kirjoittaminen aamuvarhain tai viikonlopulla oli lepoa ihan konkreettisesti: pulssini laski, kun kirjoitin.

Tuota päivää on hauskaa muistella.
(Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991, 2. painos 1992)

Usein kysyttyä

Kuva: Matti Amnell
Kukkiva magnolia oli eräs Torontossa asumisen iloja.

Kysymys: Onko Aurora-kirjoissa omaelämäkerrallista ainesta?

Vastaus: Auroran lailla harrastin koululaisena maalausta ja haaveilin taiteilijan urasta. Minusta ei tullut taiteilijaa, mutta olen yhä kiinnostunut taiteesta. Omaelämäkerrallista ovat tietysti myös paikat, Toronto ja Helsinki. Olen asunut Torontossa seitsemän vuotta ja Helsingissä melkein 30 vuotta, enimmäkseen vanhassa historiallisessa keskustassa, jota kuvaan kahdessa Aurora-kirjassa. Myös se on samaa, että Auroran lailla olen asunut jo koulutyttönä Amerikassa. Olin AFS-vaihto-oppilaana Billingsissä, Montanassa 1950-luvun lopulla. Silloin Amerikkaan mentiin laivalla niin kuin 1900-luvun alussakin.

Olgassa on taas omaelämäkerrallista ainesta se, että kuten Olga luin lapsena valtavasti kirjoja. Kesällä istuin tuntikaudet vintissä ja luin naapurimme, toimittajan ja hänen opettajasiskonsa kirjoja ja lehtiä. Istuin myös puussa tyhjällä tontilla, jota me lapset sanoimme Paratiisiksi.

Ja tietysti meidän kissat Topi ja Tiina, ihanat kanadalaiset löytökissat, ovat ihan omina itsenään kirjoissani. Kultasilmäinen paistetun marengin värinen Tobymme haudattiin siihen laaksoon, josta kerron. Kilpikonnakuvioinen Tiina tuli meidän kanssa Suomeen ja eli melkein 20-vuotiaaksi. Tiinasta on ikioma haastattelu Kissafani-lehdessä (Kissafani 6/1994).

Kysymys: Onko sinun miehesi kuvittanut Auroran ja Mollyn?

Vastaus: Ei, vaan vanhempi poikani, isänsä kaima Matti. Hän on opiskellut taidetta Torontossa ja Pariisissa.

Kysymys: Miksi Pietari on tärkeä Aurora-kirjoissa?

Vastaus: Pietari oli ensimmäinen kaupunki, josta minulle kerrottiin. Asuin sodan aikana maalla mummolassa, ja ukkini, joka oli pelimanni ja suksimestari, kertoi aina Pietarista. En muista yksityiskohtia. Kun katsoimme talvi-iltana kaupungin valoja, ajattelin, että ne olivat Pietarin valot, vaikka tiesin, että Iisalmen valothan sieltä näkyivät.

Ukki oli ollut usein Pietarissa nuorena. Hänelle Pietari oli varsinainen kunnon kaupunki, Helsinki oli vain pikkukylä. Ukki sai minut ajattelemaan jo lapsena kaukaisia maita. Hänen veljensä oli muuttanut 1900-luvun alussa Amerikkaan ihan niin kuin Pekka ja muut pojat minun kirjoissani.

Sota-aikana kaikki miehet olivat sodassa paitsi nuoret pojat ja vanhat miehet kuten isoisäni. Hänestä tuli psykologinen isäni. Hän on ehkä vaikuttanut minuun enemmän kuin kukaan muu ihminen. Taidan olla itsekin 1900-luvun alun lapsi ukin juttujen vuoksi.

Kysymys: Onko sinun sukusi Karjalasta, kun kerrot Terijoestakin?

Vastaus: Ei, vaan Savosta. Terijoki tuli mukaan alussa ihan sattumalta. Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaa ollessani kokopäivätyössä. Opetin aikuisille englantia. Eräs oppilaani kertoi Terijoesta. Mieheni isoisä Oskari Amnell osti Terijoelta huvilan ja toi sen Lohjalle, missä se on edelleen, nyt kauniisti entistettynä.

Asuimme nuorena parina Helsingin Huopalahdessa puutalossa, joka oli entinen venäläinen huvila. Se oli tuotu sinne Kaivopuistosta, ja oli juuri samanlainen kuin Terijoen huvilat: torneja, parvekkeita, koristeleikkauksia puusta. Koristeita oli otettu pois.

Tämä talo on ollut esikuvana Olgan perheen Terijoen huvilalle. Me asuimme tuon "venäläisen datshan" yläkerrassa. Meidän asunnostamme, kolmesta huoneesta, keittiöstä ja kylpyhuoneesta, jossa oli valtava amme ja kattoikkuna, tuli Olgan ja hänen sisarensa Elisabetin ikioma "tyttöjen huoneisto". Meidän parvekkeelle kiipesi Elisabetin anarkisti-poikaystävä Sasha, kun Elisabet aikoi karata hänen kanssaan.

Kysymys: Miksi muutit sukunimesi?

Vastaus: Olimme harkinneet sitä kauan, jo opiskeluajoista asti. Pekkarisia on runsaasti, Amnelleja vähän. Juuri Lohjan isoisä Amnell oli miehelleni Matille läheinen, sillä hän asui vanhana kesät Matin kotona ja talvet toisen tyttärensä luona Kuopiossa. Lisäksi Amnell on meistä kaunis nimi. Se tuntuu omalta. Anna on myös äitini nimi.