Tupakansavu leijaili 1900-luvulla

"Billiard room" by SimonP - Own work. Wikipedia. Spadina-museon biljardihuone entistettynä

Sikarin tuoksun lehahdus katuvilinässä tuo mieleeni isoisän. Tupakkanostalgiaa on vieläkin, vaikka kukaan perheessäni ei polta. Tupakointi ei tartu, mutta haju tarttuu vaatteisiin, ja kadulla tai pihalla tupakoivien tupakansavu nousee yläkertaan jopa neljänteen ja kuudenteen kerrokseenkin ja on pakko sulkea ikkuna varsikin jos on allerginen tupakansavulle.

1900-luvun alussa tupakka kuului arkeen ja juhlaan. Olen kuvannut Aurora-kirjoissa sitäkin puolta elämästä. Kuvassa on biljardihuone Spadinan museosta, entisestä Spasina-nimisestä kartanosta, josta olen lainannut monia huoneita tai yksityiskohtia Aurora-kirjoihin.

"Thomas meni biljardihuoneeseen ja sytytti valot. Seiniä kiertävät maalaukset näyttivät aavemaisilta. Puut olivat kuin rivi haamuja, jotka tanssivat pimeällä kedolla.

Lapsena Thomas oli toivonut usein olevansa aikuinen mies, joka saisi seisoa tupakansavun täyttämässä biljardisalissa paitahihasillaan kuubalainen sikari suupielessä ja nauraa kovalla äänellä muiden isopartaisten ja tuuheaviiksisten miesten kanssa.

Joskus hän hiipi salaa alakertaan ja kuunteli biljardihuoneen oven takana, kuinka katosta riippuvat pisterenkaat kolahtivat, kun joku pelaajista sai pisteen ja siirsi kepillään rengasta. Lastenhoitaja keskeytti aina hänen haaveensa, antoi korvapuustin ja raahasi hänet yläkertaan lastenhuoneeseen."

Aurora, vaahteralaakson tyttö 1991 (1992 2. painos, loppuunmyyty), sivuilla 176-177. 

Vaahteralaakson Aurora (yhteispainos Aurora-kirjoista) 2014, sivuilla 115-116. 

Aurora-kirjat ja Pariisi

Syksy Pariisissa. Kuvan on ottanut poikani Matti, [linkistä pääsee Matin Pariiis- ja Ranska -kuviin) joka on kuvittanut kaikki kirjani. Hän on opiskellut pitkiä aikoja Pariisissa, samoin hänen vaimonsa. Myös tyttäreni on opiskellut Pariisissa. Pariisi tuli läheiseksi koko perheelle. Minun oli tarkoitus kirjoittaa Aurora-kirja, joka tapahtuisi kokonaan Pariisissa. Kaapissa on matkalaukullinen materiaalia siihen, mutta sitten tuli lama, 1990-luvun lama, joiden aikana Aurora-kirjat ilmestyivät.

Pariisi on tärkeä Aurora-kirjoille. Kirjasarjani päähenkilö Aurora Koivu haaveilee taiteilijan urasta, opiskelee taidetta Ateneumissa ja saa apurahan Pariisiin. Auroran poikaystävä, myöhemmin sulhanen, Thomas Austin on Pariisissa jo Euroopan matkalla enonsa Edwardin kanssa. Hän opiskelee siellä ja tulee Pariisista käymään Auroran luona Helsingissä. 

Kirjani "Aurora, vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992) ja Aurora ja Pietarin serkut (1993). 

Mustakantinen luonnoslehtiö taskussa ja Baedeker kainalossa Thomas puikkelehti Pariisin leveillä bulevardeilla, jotka olivat puolen päivän aikaan täynnä ratsastajia, hevosrattaita, hevosten vetämiä monikerroksisia raitiotievaunuja ja jopa kimaltelevia bensiinintuoksuisia automobiileja, jotka kiehtoivat varsinkin Edwardia. Thomas ajoi polkupyörällä Boulognen metsässä ja käveli Seinen rannalla etsien lempikirjojaan vanhojen kirjojen myyntikojuista. Hän osti kuumia kastanjoita katukauppiaalta ja ajoi kahden hevosen vetämässä raitiotievaunussa Montmartrelle.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö 1991 (2.painos 1992)

Molly O'Day, orpo palvelustyttö haaveilee Pariisista, kun kuulee Auroran ja Thomasin puhuvan siitä niin paljon. Kun Aurora ja Thomas ovat taas lähdössä Pariisiin opiskelemaan, Molly on epätoivoinen:

Molly juoksi laakson pohjalle asti ja tunkeutui vadelmapensaitten keskelle. Hän työnsi kirjansa syvälle taskuun ja alkoi ahmia lämpimiä mehukkaita marjoja. Sitten hän kiipesi vanhaan tammeen. Puussa oli viileää ja varjoisaa.

Molly asettui lempipaikkaansa, tukevalle oksalle, joka muodosti kuin nojatuolin. Hän syleili puunrunkoa, ja kuumat kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.

Pian Aurora ja Thomas muuttaisivat Pariisiin. Päiväkaudet Thomas selaili uutta Baedekerin Pariisin opasta, jonka Edward oli tuonut hänelle, ja kertoi Auroralle Pariisista.

Kaikki olisi jännittävää Pariisissa. Kadut olisivat täynnä kiinnostavia ihmisiä, hienoja kiiltäviksi harjattuja hevosia ja korkeita hevosomnibusseja. Hienot rouvat puhdistivat siellä autonlyhdyt kalliilla hajuvedellä ja pienet köyhät tytöt möivät linnunsiemeniä katujen kulmissa.

  Voi kunpa pääsisin sinne, haaveili Molly. Hän näki jo itsensä kirjakauppiaana tai kukkaistyttönä, jolla oli kori täynnä pitkävartisia hehkuvanpunaisia ruusuja.

  Kaikki Thomasin puheet olivat painuneet Mollyn muistiin kuin hehkuvalla raudalla poltettuina. Sitten, kun Aurora ja Thomas olisivat menneet, Molly olisi taas yksin. Vanessa-neiti ei välittänyt hänestä enää, ja rouva Jones ajoi hänet nykyään pois keittiöstä häiritsemästä.

  Noah ei ollut välittänyt hänestä enää pitkiin aikoihin. Hän oli ollut niin olevinaan siitä, kun sai olla vanhan tohtorin apuna. Nyt Noah oli matkustanut Chicagoon sanomatta Mollylle edes näkemiin ja vienyt Tobynkin mukanaan isossa puulaatikossa, jonka verkkoikkunasta Toby oli naukunut jäähyväiset.

  Molly itki kauan, pyyhki sitten kyyneleensä ja otti hameensa syvästä taskusta erään aarteistaan, pienen silkkipaperikäärön, johon oli kirjoitetty Marrons Glaces. Se oli makeinen, mehevä sokeroitu kastanja. Edward-herra oli tuonut noita kalliita herkkuja Pariisista.

  Molly piteli käsissään silkkipaperikääröä, haisteli sen sokerista tuoksua ja avasi paperin. Vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki kastanjan herkullisen pyöreyden. Nyt olisi oikea aika syödä se. Sitten vasta hän olisi ikuisesti synkkä ja alakuloinen.

  Molly puraisi palasen ja sulki silmänsä. Sokerilla kuorrutettu kastanja oli enemmän kuin ihana, se oli taivaallinen, se oli enkelten ruokaa, päätteli Molly. Ja Pariisissa syötiin koko ajan tällaisia!

Aurora ja villikyyhkysten aika, 1995.  

Kirjoitin ensimmäiset Aurora-kirjani nimellä Pirkko Pekkarinen. Toivon, että voin ottaa niistä uudet painokset nimellä Anna Amnell, jota olen käyttänyt kaikissa muissa kirjoissani.

P.S. Se onnistui vuonna 2015 Vaahteralaakson Aurora

  

Pojat pakenivat sortovuosina Amerikkaan

Taiteilija Jaana Perttulin nuket Pekka ja Iida lähdössä Amerikkaan. Kuva on otettu Rikhardinkadun kirjastossa vuonna 1996 olleesta Aurora-kirjojen näyttelystä "Piikatyttöjä ja herrasneitejä 1900-luvun alun Helsingissä ja Torontossa".  Aurora-kirjat kertovat sortovuosien ajan Suomesta. Katso Hesarissa ollut haastattelu vuodelta 1996.

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään 30.7.2010 "Nuoret miehet pakenivat Venäjän armeijaa Amerikkaan." HS/Kulttuuri/HS 100 vuotta sitten 30.7.2010.

Siirtolaiset olivat minulle tuttuja. Olin kuullut heidän tarinoitaan jo vaihto-oppilaana muun muassa Red Lodgessa, josta Helsingin Sanomissa on kuva, ja varsinkin Kanadassa, jossa olin itse "suomettumista paossa" yhdeksän vuotta.

Nuoria miehiä lähti pakoon asevelvollisuutta Venäjän armeijassa jo 1900-luvun alussa. Pekka Lohi lähdössä siirtolaiseksi Amerikkaan alkukesällä 1905:

Siistiin harmaaseen sarkapukuun pukeutunut poika nosti leveäreunaista huopahattuaan ja kumarsi Auroralle ja Iidalle. Hän heilautti upouuden omatekoisen matka-arkkunsa kevyesti harteilleen ja sanoi:
 – Tsaari käski itään, mutta tämä poika lähti länteen. Pekka Lohi on minun nimeni. Neidit ovat hyviä ja menevät ensin.

Pekka päästi Auroran, Iidan ja Milman edellään Arctica-laivaan, joka oli lähdössä Helsingistä Liverpooliin. Sieltä veisi englantilainen laiva matkaajat Amerikkaan.

Satama oli täynnä siirtolaisiksi lähteviä. Useimmat heistä olivat nuoria poikia ja tyttöjä. Monet olivat riitaantuneet vanhempiensa kanssa, toiset muuten vain lähtivät seikkailuihin. Jotkut olivat tehneet päätöksensä parissa viikossa toisten yllytyksestä. Muutamat vanhemmista miehistä pakenivat velkojaan. Suurin osa lähtijöistä oli kuitenkin nuoria miehiä, jotka olivat kuten Pekkakin lähdössä laittomia sotaväkeen kutsuntoja pakoon.

Edellisvuonna oli tsaari Nikolai säätänyt keisarillisen istuimensa korkeuksista, että Suomen suuriruhtinaskunnan poikia piti valita arvalla sotaväkeen kolmeksi vuodeksi ja lähettää Venäjän maallekin.
Valapattotsaari rikkoi taas Suomen perustuslakia, ja kansa ryhtyi vastarintaan. Pekan kotiseudulla rovasti siirsi ja siirsi kutsuntojen kuuluttamista saarnastuolista, ja kymmenet pojat pakenivat heti Ruotsiin ja osa sieltä Amerikkaan.

Vanha tohtori Lundén kieltäytyi tutkimasta kutsuntoihin tulleita ja kuoli sydänkohtaukseen mielenjärkytyksestä. Pekan kotitalon rengille oli rovasti väärentänyt syntymäajan papintodistukseen, taputellut nimismiehen kanssa olalle ja neuvonut tulemaan takaisin kotimaahan, kun olot olisivat rauhoittuneet.
Pekka oli ostanut passiivisen vastarinnan miehiltä Seinäjoelta väärennetyn passin viidellä markalla ja Amerikkaan päästyään aikoi lähettää sen rippikoulukaverilleen, jotta hänkin saisi lähteä sillä Suomesta pois. Silloin olisivatkin kaikki kylän pojat paenneet Amerikkaan.
Lompakkonsa Pekka oli ommellut povitaskun vuoriin kiinni. Hän aikoi pitää rahansa visusti piilossa. Hän oli kuullut kerrottavan petkuttajista, jotka yrittäisivät perillä Amerikassa muka auttaa rahanvaihdossa ja veisivät tyhmän siirtolaisen rahat sen siliän tien.

Pekka aikoi palata kotiin rikkaana miehenä, kuten moni Pohjanmaan poika oli tehnyt jo kauan ennen sortovuosia. Pekan kotiseudulla monet sanoivatkin, että ei se ole mikään mies, joka ei ole Amerikoissa käynyt.
---
Ote kirjastani "Aurora, vaahteralaakson tyttö. " 1991, 1992. Kirjapaja. Julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen
Yhteisnide "Vaahteralaakson Aurora", nimellä Anna Amnell, 2015 BoD. Sisältää kolme ensimmäistä Aurora-kirjaa.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/02/28/amerikansuomalaiset-kultaa-vuolemassa

Pakinaperjantai: Larppaus.

Juhlissa:

Kaikki oli yhtä hienoa kuin Mary oli kertonut aikaisempienkin juhlien olleen, oli orkesteri ja värilliset lyhdytkin. Mutta tämä juhla oli sisällä, sillä ulkona alkoi puhaltaa kylmä viima. Talvi oli tulossa.

Nyt Aurora oli todellakin kuin Tuhkimo. Hän pukeutui salaa naamiaispukuun, paimentytöksi, jolla oli pitkä vihreä mekko ja tukka alhaalla vyötärölle asti vapaana. Kasvoja peitti silkkinaamio. Vanessa kampasi hänen tukkansa, laittoi Rhonan antaman lämpimän hupullisen viitan hänen harteilleen ja saattoi hänet salaa ulos kirjaston verannan kautta. Tien varressa odottivat Rhona ja Edward, joitten mukana hän tuli juhlaan.

- Kuka olikaan se viehättävä hento tyttö, paimentyttö, jolla oli se vanha kameekoru? kysyi rouva Austin tyttäreltään juhlien jälkeen. - Olisin halunnut nähdä hänen kasvonsa. Hänellä oli kaunis tukka ja hän soitti hyvin.
- Rhonan ystävätär Elisabeth, Vanessa selitti.

Aurorasta ja Rhonasta oli tullut myös ystäviä. Rhona oli keksinyt Auroralle nimen Elisabeth, ja Rhona ja Edward olivat lähteneet juhlasta kesken mukanaan naamioitunut Aurora. He pysäyttivät vaunut vähän matkan päässä Ruusulaaksosta, ja Aurora juoksi sisään keittiönovesta vaihtamaan ylleen työvaatteet.

Näin "larppasi" Aurora vuonna 1903 jouduttuaan "au pair" -tytöksi torontolaiseen kartanoon. Ote kirjastani Aurora vaahteralaakson tyttö. 1991, 2. painos 1992.

Joulukertomus

Kaksi kertomusta: Auroran jouluaatto ja joulupäivä vuonna 1903 Torontossa. Aurora on lähtenyt etsimään lehtimiesisäänsä, joka oli karkotettu Suomen suuriruhtinaskunnasta sortovuosien aikana.

Auroran joulupäivä kartanossa


Kulkuset kilisevät vielä jouluaamunakin Auroran unessa. Aurora ajaa punaisessa kukkakoristeisessa reessä lämpimän ryijyn alla isän ja äidin välissä matkalla joulukirkkoon lumen peittämän järven poikki. Talojen ikkunoilla loistavat kynttilät. Lukemattomat kullanväriset kiemuraiset kynttiläkruunut säteilevät kirkossa, Aurora heiluttaa päätänsä, katsoo silmät sirrillään, valot sulautuvat yhteen.
- Aurora, on aika lähteä kotiin, äiti sanoo ja taputtaa pehmeällä kädellään Auroran poskea.
- Aurora, herää! Mary ravisteli Auroraa hereille lyhty kädessään. - Työt odottavat.
- Mary, luulin, että sinä olit äiti.
- Voi, sinua tyttöparkaa, Mary sanoi, istuutui sängyn laidalle ja silitti Auroran tukkaa.

Aurora oli nähnyt taas unta Suomesta ja lapsuudestansa, mutta ne olivat kaukana poissa. Edessä oli vuoden raskain työpäivä. Niin oli Mary eilen sanonut. Työt alkoivat aamusiivouksella. Nyt ei saanut olla pölyhiukkastakaan. Monta metriä korkea mänty seisoi tuoksuvana keskellä salia täpötäynnä koristeita. Auroran kodin joulukuusi hopeanauhoineen, olkikoristeineen, kuusenkaramelleineen ja paperisine latvatähtineen olisi näyttänyt nukkavierulta sen rinnalla.

Korkean joulupuun latvasta tuijotti Auroraa iso enkelinukke sinisine lasisilmineen. Sen läpikuultavat tyllisiivet huojuivat hieman, kun lämmin ilma nousi ylöspäin, ja vaaleansininen silkkimekko kahisi. Enkelin alapuolella riippui koristeina pieniä puisia rumpalipoikia, lampaita, nukkeja, viulua sekä huilua soittavia kerubeja ja pitsireunaisia paperitötteröitä, jotka olivat täynnä makeisia.

Puuhun oli ripustettu myös lahjoja: värikkäitä silkkihuiveja, seitinohuita pitsikoristeisia nenäliinoja, viuhkoja, helminauhoja ja muutamia pieniä kirjoja. Koristeiden väliin oli pujotettu kulta- ja hopeanauhaa, ja oksille oli ripoteltu kimaltelevaa hopeasadetta, joka sai joulupuun loistamaan kuin pyrstötähti. Puun alla oli röykkiöittäin lahjapaketteja, jotka oli kääritty kulta- ja hopeapaperiin ja sidottu leveillä silkkinauhoilla.

Hovimestari ja taloudenhoitaja olivat koristelleet joulupuun edellisenä iltana. He olivat laittaneet pöydille hopeisia ja kristallisia vateja, jotka olivat täynnä pähkinöitä ja hedelmiä kekoina. Flyygelin päällä oli korillinen tuoksuvia kieloja ja hyasintteja. Joululaulujen nuotit odottivat juhlapäivän alkamista. Tässä huoneessa vietettäisiin täydellinen joulu, ajatteli Aurora.

Aurora siveli koskettimia. Aamusiivous oli tehty. Loppupäivän hän viettäisi keittiössä tiskaten, sillä jouluna syötäisiin entistä useammin ja liattaisiin vielä enemmän astioita kuin muina päivinä. Kun Aurora tuli jouluiltana väsyneenä huoneeseensa, hän näki vuoteensa päällä ison paketin. Se oli Vanessalta. Hän avasi sinisen rusettinauhan ja repi nopeasti lahjapaperin auki - sisällä oli kaunis vaaleansininen mekko. Sen väri oli Alice blue, josta he olivat Vanessan kanssa puhuneet - samanlaista sinistä kuin presidentti Rooseveltin ainoalla tyttärellä Alicella oli tapana käyttää.

Aurora päätti laittaa uuden mekon ylleen tapaninpäivänä, sillä se olisi palvelijain juhlapäivä. Silloin hän voisi sujauttaa myös lahjaksi ostamansa pienet runokirjat Vanessalle ja Thomasille. Mollylle olivat Mary ja Aurora valmistaneet rouva Jonesin kanssa uusia talvivaatteita. Aurora oli tehnyt lämpimät lapaset, jotta Molly voisi tehdä hänen kanssaan lumiukon sitten kun tulisi lunta.

Otteet ovat kirjastani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991, 2. p. 1992, julk. Kirjapaja. Julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen. Copyright Pirkko Anna Amnell
ja
Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. Yhteispainos Aurora 1-3. 2014

Joulukissa : Jouluaatto vuonna 1903 Torontossa ajurin perheessä. Totta ja mielikuvitusta.  (Kotikissat-blogissani)

Luminen Helsinki 1900-luvun alussa

Luminen Helsinki 1900-luvun alussa (Blogisisko-blogissani).

Lunta oli katoilla näissä taloissa 1900-luvun alussakin. Vasemmalla ns Ohranan talo(1888) ja Kihlmanin talo (1898) Korkeavuorenkadulla. Helsingissä olivat talvet siihen aikaan kylmiä ja lumisia.

Lohikäärme pujahtaa kirjaan

Toronto_1984_January_041, originally uploaded by Brin d'Acier.

Toronton Yliopiston arvokkaan University Colllegen porraskaiteessa on tämä lohikäärme. Sen kuvasi Aurora-kirjojen kuvittaja Matti Amnell opiskellessaan University Collegessa.

Aurora ja Mary tekevät aamusiivousta:

- Mikäs sinua naurattaa? Mary kysyi. Muistakin, ettet hihitä, kun mennään lakaisemaan paraatiportaita. Rouva on herkkäuninen ja valittaa, että vaikka hänellä on korvatulpat korvissaan, hän herää meidän harjojemme rapinaan.
Kyllähän Aurora tiesi, että tässä talossa piti olla aina hiljaa. Hän otti kengät jalastaan ja hiipi Maryn jäljessä sukkasillaan portaita ylös. Polvillaan kontaten he harjasivat portaita peittävän maton pehmeällä harjalla. Sitten he pyyhkivät huolellisesti pölyt sorvatuista kaidepuista. Porraskaiteen alapäähän oli kaiverrettu lohikäärme, jolla oli kiemurainen häntä. Mary inhosi sitä ja käänsi kasvonsa poispäin, kun Aurora siveli kauniisti veistettyä lohikäärmettä pölyrätillään hitaasti ja hartaasti.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)
Vaahteralaakson Aurora 2014 (yhteispainos)

Tämä lohikäärme on mukana myös kirjassa Aurora ja Molly, jossa siitä on Matin tekemä piirroskuva.

Nuori Eino Leino herättää tunteita

Eino Leinon patsas Helsingissä Esplanadin puistossa. Lauri Leppänen 1953. Kuva: Anna Amnell


Helsinki 1905


Aurora riensi torin poikki ja pitkin Etelä-Esplanadia, jossa kyyhötti vielä pari puutaloa ylpeitten kivilinnojen lomassa.
- Kato, Eino Leino rouvansa kanssa, kuuli Aurora jonkun kuiskaavan takanaan.

Vastaan tuli käsikynkkää kävelevä nuoripari, joka näytti olevan kaikkien mielenkiinnon kohde. Nainen oli kaunis, hänellä oli mantelinmuotoiset silmät, hienosti kaartuva suu ja tukka "tumma kuin yö" niin kuin Leino oli itse jossain kirjoittanut. Se oli Freya Schoultz, jonka kanssa nuori runoilija oli mennyt äskettäin naimisiin kolmen vuoden kihlausajan jälkeen.

Eino Leino itse ei ollut koreudella pilattu. Hän oli pulleanaamainen, ja vaatteet jotenkin roikkuivat hänen päällään. Mutta mikä tyyni ja rauhallinen ilme, niin lämmin ja valoisa! Tuolta näyttää siis mies, joka tietää olevansa nero, ajatteli Aurora.

Olgan olisi pitänyt nähdä tämä. Hänhän jumaloi Leinon runoja, lausui niitä ääneen ja oli jopa alkanut käyttää Eino Leinon sanontoja.

--

Tyttöjen huoneessa Olga oli lukemassa kuten aina.
- Olga, mitä sinä luet? Ai, Eino Leinoa taas, Aurora sanoi, kun Olga ei vastannut mitään.

- Minä olen ajatellut, miltä Eino Leino näyttää, Olga sanoi äkkiä innostuen. - Hän on varmaankin pitkä ja hoikka, vähän tsaarin näköinen.

- Olga, ensinnäkin tsaari on ikivanha, melkein neljäkymmentä vuotta. Eino Leino on vain vähän vanhempi kuin Rudolf-serkkumme.

- Tarkoitin vain silmiä, sellaiset isot haaveelliset silmät niin kuin tsaarilla, mutta kyömynenä, sanoi Olga. - Ei pieni nykerö niin kuin tsaarilla.

- Olga, Aurora sanoi ja veti varovasti hattuneulan nutturastaan, - Eino Leino on pieni, paksu ja ainakin minun mielestäni myös nykerönenäinen. Hänellä on lisäksi pienet tihrusilmät. Näin hänet äsken torilla.

- Sinä olet ilkeä! Olga huusi ja tönäisten Auroraa juoksi ulos huoneesta Eino Leinon runokirja rintaansa vasten painettuna.

- Älä koskaan tyrki ihmistä, jolla on hattuneula kädessään. Se on terävä kuin murha-ase! huusi Aurora hänen peräänsä.

Mutta Olga ei kuullut enää. Hän oli sulkeutunut kylpyhuoneeseen ja potki raivostuneena peltistä kuhneammetta.

Wilhelmiina ja Jenny ryntäsivät paikalle.
- Mitä hirveetä elämätä täällä pietään! huusi keittäjä-Wilhelmiina tuimana. - Heti poes sieltä! Herrakin herree kesken iltapäeväuniaan.

Olga tuli kylpyhuoneesta posket punaisina hehkuen, käveli suoraan tyttöjenhuoneeseen Auroran ohi, meni sänkynsä päälle ja kääntyi selin.

- Eikö sovita? yritti Aurora lepytellä Olgaa ovelta.

Olga katsoi Auroraan silmät vihaisesti viirulla, nappasi suklaarasian pöydältään ja huusi: - Ei koskaan, senkin amerikkalainen!

Ote kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut" (1993), joka kertoo Amerikasta palanneen Auroran ja hänen serkkunsa Olgan lukuvuodesta 1905-1906 Helsingissä. Yhteisnide Vaahteralaakson Aurora 2015

Eino Leino oli saanut työpaikan Päivälehdestä vuonna 1899. Hän kirjoitti lehteen pakinoita sekä kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja. Hän meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa Freya Schoultzin kanssa vuonna 1905 ja sai hänen kanssaan ainoan tyttärensä Helkan. Eya Helka Leinolla ei ollut jälkeläisiä.

Monenlaista lämpöä

Tyypillinen viktoriaaninen kartano. Vaahteralaakson kartano. Kuvitus: Matti Amnell

Salin kummassakin päässä oli valkoinen marmoritakka ja kultakehyksinen peili. Aurora kurkisti peiliin ja näki itsensä samalla aikaa sekä siitä että huoneen toisessa päässä olevasta peilistä. Peilimaailman loputtomissa saleissa hän pyyhki loputtomia pölyjä. Jäisikö hän tänne loppuiäkseen? Isästä ei ollut kuulunut vieläkään mitään.

- Minä menen nyt siivoamaan herran työhuoneen ja herrain biljardihuoneen, kuiskasi Mary. - Siivoa sinä salonki ja muista pyyhkiä kunnolla pölyt myös kirjastosta.
- Kyllä varmasti, vastasi Aurora ja meni salonkiin.

Salonki näytti hämyisältä avaran salin jälkeen, sillä aamuaurinko pääsi tunkeutumaan sinne vain vitivalkoisten pitsiverhojen ja paksujen tummanpunaisten samettiverhojen sivuilta. Tummanpunaiset satiinibrokadin peittämät seinät olivat täynnä maalauksia ja valokuvia kauniissa kehyksissä. Huonetta kiersivät sirot sohvat ja sen keskellä oli pyöreä pöytä. Perjantaisin talon rouva otti vastaan vieraat tässä kaupungin kauneimmaksi sanotussa salongissa.

Aurora veti samettiverhot syrjään ja katsoi laaksoon, jossa oli tavannut pojan. Ikkunalauta oli marmoria ja sen alla oli kultamaalilla sivelty lämpöpatterinsuojus, jossa oli simpukoita ja kukkaseppeleitä. Salin patterinsuojuksissa oli saniaisten keskellä oravia ja pöllöjä. Eräässä patterissa käärme oli käynyt oravan kimppuun. Aurora tunsi itsensä orvoksi ja köyhäksi kuin Tuhkimo ja siirtyi huokaisten kirjastoon.

Hänelle tulivat mieleen pitkät lämpimät kesäpäivät, jolloin hän istui lukemassa kotinsa verannalla Suomessa.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991. (2. painos 1992)

Kirjojeni kartanon esikuvana on ollut osittain Spadina, tämä kartanomuseo Torontossa. Tekstissä on kuvaus Spadinan salista ja pienestä vierashuoneesta, jotka olen siirtänyt Vaahteralaaksoon.

Spadina House Museum, Toronto. Photo: Anna Amnell

Luistelemassa meren jäällä

Helsingin suosituin luistinrata oli 1900-luvun alussa Pohjoisrannassa meren jäällä, jossa voit nähdä Auroran ja hänen pietarilais-helsinkiläisen serkkunsa luistelemassa. He ovat lämpimästi pukeutuneita. ks oikeanpuoleinen sivupalkki "Aurora ja Pietarin serkut". Kuva: Matti Amnell.

Viime vuosisadalla oli paljon kylmempää kuin nyt. Merikin meni jäähän. Helsingissä voitiin hiihtää keskustan kaduillakin. Ajettiin reellä ja laskettiin kelkkamäkeä. Työnnettin pikkulapsia tai vaikkapa tyttöystävää potkukelkassa. Ulkoiluasusteissa otettiin mallia ulkomaiden muotilehdistä. Asut olivat ehkä vähän yksinkertaisempia kuin nämä, mutta ei kaikilla. Joillakin oli varaa teettää kauniit ulkoiluasut ompelijalla tai he olivat itse taitavia. Tehtiin vanhasta uutta, ja pienemmät lapset perivät isompien lasten vaatteet, kelkat, sukset ja luistimet.

Luistinradat olivat nuorten seurustelupaikkoja. Radat oli valaistu ilalla: soihdut paloivat ja tarjottiin kuumaa juotavaa ja naposteltavaa. Lapset luistelivat päivällä äidin, kotiopettajan tai ison siskon valvonnassa.

Thomas talvisessa Helsingissä Auroraa kosimassa.