Helsinkiin on muuttanut ennenkin ihmisiä ulkomailta, myös paluumuuttajia. Lapsia on lähetetty sukulaisten luo. Sellainen on 13-vuotias Olga kirjassani "Aurora ja Pietarin serkut". Hänen äitinsä on venäläinen ja isä pietarinsuomalainen. Olga on asunut koko ikänsä Pietarissa ja käynyt Suomessa vain perheen Terijoen huvilalla. Kun Olgan sisar Elisabet joutuu huonoon seuraan anarkistipoikaystävän mukana, hänet viedään Sveitsiin sisäoppilaitokseen. Olga lähetetään äitinsä sisaren Sofian luo Helsinkiin. Olga on onneton. Hän pakenee usein tädin Bulevardilla olevan puutalon ullakolle salaiseen paikkaansa. Syksyllä hänet laitetaan Bulevardin tyttökouluun oppimaan suomea. Siellä häntä ryssitellään. Kestää aikansa ennen kuin hän saa ystäviä.
Kesällä 1903 ennen koulun alkamista ja Aurora-serkun paluuta Kanadasta:
Olga oli järjestänyt itselleen piilopaikan ullakolle talon päätyyn kuusikulmaisen ikkunan viereen. Hän oli raahannut sinne käpäläjalkaisen divaanin ja matalan jakkaran, jolle hän oli laittanut joitakin kehystettyjä valokuvia.
Kylminä ja sateisina päivinä Olga oli lojunut tuntikausia haalistuneella kretonkipäällysteisellä divaanilla ja ahminut kirjan toisensa jälkeen setänsä ja tätinsä laajasta kirjastosta.
Olga avasi ikkunan ja kurkisteli ulos. Bulevardilla oli Pietarin ihmisvilinään tottuneen Olgan mielestä aivan tyhjää, vain muutamia hevosia lönkyttelemässä ajurinrattaat perässään ja naisia kävelemässä koirineen ja päivänvarjoineen. Kadun varressa oli yksinäiset kottikärryt ja pieni tyttö hyppynaruineen.
Ei ollut tuttua ihmisjoukkojen kohinaa, ei nopeitten hevosten kavioitten kopinaa, ei avaria toreja, ei mahtavia patsaita ja siltoja, ei palatseja eikä loistoa. Helsinki tuntui Olgasta pikku hiirulaiselta Pietarin rinnalla.
Jos nousi palotornin mäelle Korkeavuorenkadulla, näki kolme isoa kirkkoa, siellä täällä kivitaloja puutalojen keskellä, ja sitten alkoikin jo maaseutu.
– Skutsno, skutsno, mutisi Olga. Kaikki oli todellakin tylsää Helsingissä.
Löytyisikö tällaisesta pikkukaupungista edes uutta päiväkirjaa? Olga oli menossa jo puolivälissä entisessä, jonka hän oli ostanut isänsä kanssa Pietarissa Nevski Prospektilta Treumannin kaupasta, jonka ikkunassa riippui koristeena ainakin metrin pituinen Faberin jättiläislyijykynä.*
Istuessaan tuossa pölyisessä ullakkohuoneessa Olga tunsi olevansa maailman onnettomin ja yksinäisin tyttö. Hänellä oli koti-ikävä ja varsinkin huvila-ikävä.
* Nabokov kertoo muistelmissaan tästä kirjakaupasta (Puhu, muisti)
Anna Amnell (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen): Aurora ja Pietarin serkut. Kirjapaja 1993
Lisäys:
Kommentti
Kemppisen blogissa ”Surullinen tapaus” 28.4.2010
Luen
juuri Natalia Baschmakoffin ja Marja Leinosen teosta "Russian Life in
Finland 1917-1939: Local and Oral History."(2001).
Ainahan on puhuttu kenraaleista, jotka päätyivät autonkuljettajiksi ja hissinkuljettajiksi Pariisiin, mutta on unohdettu, että suurin osa vallankumosta paenneista oli tavallisia ihmisiä, jotka menettivät isänmaansa, kotinsa ja kaiken omaisuutensa.
Ensin pakenivat oppineet ja varakkaat, mutta heidän jälkeensä pakeni ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikkialta Venäjältä.
On kummallista, että suomalaiset kohdistivat vihansa juuri venäläisiin pakolaisiin, jotka olivat kommunismin uhreja. On liikuttavaa lukea näiden ihmisten elämästä.
Venäläisiä vihattiin niin paljon, että Mannerheimkin joutui salaamaan suomalaisilta yhteytensä venäläisiin emigrantteihin, joita hän auttoi monin tavoin taloudellisesti ja muutoinkin.
Venäläisiä pakolaisia levisi kaikille maailman kulmille. Heitä ei vihattu muualla, mutta heidän toimeentulonsa oli vaikeaa. Pahinta oli menettää kokonaan menneisyytensä ja kotimaansa. (ks Leonid & Marina Vlasov: "Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit. Historia kirjeissä." 2007 Suom. Jukka Mallinen)
Ainahan on puhuttu kenraaleista, jotka päätyivät autonkuljettajiksi ja hissinkuljettajiksi Pariisiin, mutta on unohdettu, että suurin osa vallankumosta paenneista oli tavallisia ihmisiä, jotka menettivät isänmaansa, kotinsa ja kaiken omaisuutensa.
Ensin pakenivat oppineet ja varakkaat, mutta heidän jälkeensä pakeni ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikkialta Venäjältä.
On kummallista, että suomalaiset kohdistivat vihansa juuri venäläisiin pakolaisiin, jotka olivat kommunismin uhreja. On liikuttavaa lukea näiden ihmisten elämästä.
Venäläisiä vihattiin niin paljon, että Mannerheimkin joutui salaamaan suomalaisilta yhteytensä venäläisiin emigrantteihin, joita hän auttoi monin tavoin taloudellisesti ja muutoinkin.
Venäläisiä pakolaisia levisi kaikille maailman kulmille. Heitä ei vihattu muualla, mutta heidän toimeentulonsa oli vaikeaa. Pahinta oli menettää kokonaan menneisyytensä ja kotimaansa. (ks Leonid & Marina Vlasov: "Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit. Historia kirjeissä." 2007 Suom. Jukka Mallinen)
