Olga ja Elisabet

Näin Olgan nimipäivänä tulee mieleen, että Aurora-kirjoissani esiintyvät Olga ja Elisabet saivat nimen lasteni marsujen mukaan. Tämä kuva on esiintynyt jossakin kirjassa vuosia sitten ja olen saanut sen myös omakseni. Kuva: Aune Kämäräinen.

Olga ja Elisabet ovat pietarinsuomalaiset siskokset. Isä suomalainen, äiti venäläinen kuten Aurorallakin. Aurora-kirjoissa eletään 1900-luvun alkua Venäjän keisarikunnassa ja Suomen suuriruhtinaskunnassa ennen suurta myrskyä.

Kirjan Vaahteralaakson Aurora [yhteispainos, saatavissa nettikaupoista myös E-kirjana] kannessa serkukset Aurora ja Olga luistelevat Uspenskin katedraalin vieressä luistinradalla. Kannen teki poikani Matti Amnell (Jr) opiskeluaikanaan kirjaan Aurora ja Pietarin serkut (1993, Kirjapaja). Sitä saattaa saada joistakin kirja-antikvaareista ja tietenkin lainaksi joistakin kirjastoista.

Miksi suomalaiset vihasivat venäläisiä emigranttteja?

Aurora ja Pietarin serkut -kirjan Olga on venäläinen maahanmuuttaja vuonna 1905. Häntä ryssitellään ja kiusataan koulussa. Vielä enemmän vihattiin Suomessa vallankumouksen jälkeen tulleita pakolaisia. 

On kummallista, että suomalaiset kohdistivat vihansa juuri venäläisiin pakolaisiin, jotka olivat kommunismin uhreja. Heitä ei vihattu muualla yhtä paljon kuin Suomessa. On liikuttavaa lukea näiden ihmisten elämästä.

Näitä pakolaisia vihattiin niin paljon, että Mannerheimkin joutui salaamaan suomalaisilta yhteytensä venäläisiin emigrantteihin, joita hän auttoi monin tavoin taloudellisesti ja muutoinkin.

Emigrantteja levisi vallankumouksen jälkeen kaikille maailman kulmille. Ensin pakenivat oppineet ja varakkaat, mutta heidän jälkeensä pakeni ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikkialta Venäjältä. 

Ainahan on puhuttu kenraaleista, jotka päätyivät autonkuljettajiksi ja hissinkuljettajiksi Pariisiin, mutta on unohdettu, että suurin osa vallankumosta paenneista oli tavallisia ihmisiä, jotka menettivät isänmaansa, kotinsa ja kaiken omaisuutensa. Pahinta oli menettää kokonaan menneisyytensä ja kotimaansa.

Ks. Leonid & Marina Vlasov: "Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit. Historia kirjeissä." 2007 Suom. Jukka Mallinen'
Myös Natalia Baschmakoffin ja Marja Leinosen teos "Russian Life in Finland 1917-1939: Local and Oral History."(2001).

Runotytöt rakastivat Eino Leinoa jo Auroran aikaan

Vappu Eino Leinon kanssa, a photo by amnellanna on Flickr.

Tämä olisi ollut mieleen Auroran serkulle Olgalle, joka ihaili Einoa Leinoa, 1900-luvun alun Suomen suosittua runoilijaa:

Aurora riensi torin poikki ja pitkin Etelä-Esplanadia, jossa kyyhötti 
vielä pari puutaloa ylpeitten kivilinnojen lomassa.

  - Kato, Eino Leino rouvansa kanssa, kuuli Aurora jonkun
 kuiskaavan takanaan. Vastaan tuli käsikynkkää kävelevä nuoripari, 
joka näytti olevan kaikkien mielenkiinnon kohde.

  Nainen oli kaunis, hänellä oli mantelinmuotoiset silmät, 
hienosti kaartuva suu ja tukka "tumma kuin yö", niin kuin Leino 
oli itse jossain kirjoittanut. Se oli Freya Schoultz, 
jonka kanssa nuori runoilija oli mennyt äskettäin naimisiin 
kolmen vuoden kihlausajan jälkeen.

  Eino Leino itse ei ollut koreudella pilattu. Hän oli pulleanaamainen, 
ja vaatteet roikkuivat hänen päällään, mutta mikä tyyni ja 
rauhallinen ilme, niin lämmin ja valoisa! 
Tuolta näyttää siis mies, joka tietää olevansa nero, 
ajatteli Aurora.

Ote kirjastani  "Aurora ja Pietarin serkut" 1993. 
Loppuunmyyty. Kirjastoissa. 
Yhteispainos Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. Aurora 

1-3 ISBN 978-952-286-355-3

2014 myynnissä nettikaupoissa. Kysy kirjastostasi.

(Kirjoitin kolme ensimmäistä kirjaani nimellä Pirkko Pekkarinen)

Eino Leinon kesäparatiisi Onnela

IMG_1977 Onnela, a photo by Anna Amnell on Flickr.

Eino Leino asui majatalo Onnelassa mm 1924-1925.

Onnela oli osa Tuusulanjärven taiteilijajayhteisöä

Kirjassani Aurora ja Pietarin serkut kerron mm siitä, kuinka Auroran serkku Olga ihastui Eino Leinoon, hänen runoikinsa ja haaveili siitä, millainen Eino Leino oli. Katso yllä olevasta linkistä, millainen oli nuori Eino Leino.

Marsujen kaimat

Lapsillani oli paljon lemmikkieläimiä. Tässä kuvassa ovat marsut Olga ja Elisabet onnellisine omistajineen. Kuvan on ottanut Aune Kämäräinen, ja se on eräässä oppikirjassa. Kului yli kymmenen vuotta, ja kirjoitin ensimmäistä Aurora-kirjaani. Oli ihan itsestään selvää, että annoin Auroran Pietarissa asuville serkuille nimet Olga ja Elisabet. Ne olivat kauniit ja ihanat marsut, kauniita ja ihastuttavia ovat myös Auroran serkut. Heillä on luonnetta enemmän kuin noilla ylikilteillä marsuilla.

Olga luistelemassa Uspenskin vieressä Pohjoisrannassa, jossa meri oli yleensä paksussa jäässä 1900-luvun alussa ja siellä oli luistinrata, musiikkia ja "bengalitulet" sekä virvoitusjuomatarjoilua.

Ehkä Olgassa on jotain marsumaisen kodikasta ja samalla aikaa kaunista.

Kaksi tyttöä kesällä 1905 Helsingissä

Teini-ikäinen savolainen Jenny on palvelustyttönä Helsingissä Bulevardilla sijaitsevassa talossa. Siellä on vieraana talon rouvan pietarilainen sisarentytär, 13-vuotias Olga. Millaista oli lämpimänä kesäpäivänä Helsingissä vuonna 1905?

- Olka-neitii-i! Olka-neitii-i! huuteli sisäkkö-Jenny keittiön rappusilta. Vaalea punaposkinen Jenny silmäili pihaa ja kiersi sitten portista kadun puolelle etsimään.

Ratsumestari Kasimir Friskin ja hänen vaimonsa Sofian koti oli komea yksikerroksinen puutalo Helsingissä Bulevardin varrella. Talossa oli tukeva kivijalka ja oveton julkisivu, jossa oli kahdeksanruutuiset ikkunat. Tonttia ympäröivä korkea lankkuaita oli maalattu samalla mantelinsävyisellä valkealla värillä kuin talokin.

Sisään käytiin pihan puolelta, ja aidassa oli kaksi porttia, kapea portti, joka oli kuin pieni ovi ja joka voitiin lukita painavalla rauta-avaimella, ja leveä kaksoisportti, joka avattiin aina, kun joku oli tulossa hevosella pihaan asti. Iso portti natisi ja kolisi, kun Jenny avasi sen selkoselälleen.

Paraatioven edessä oli iso lasiveranta, ja pihan puolella oli useita punamullalla siveltyjä ulkorakennuksia, huolellisesti hoidettu puutarha lepotuoleineen ja puutarhakeinuineen sekä suippokattoinen huvimaja.

- Tietysti se tyttö on tuas huvimajassa nenä kirjassa kiinni. Jo sitä minäkii oon ristin suanu, kun pittää kaiken mualiman lellipentuja paimentoo, tuhahteli Jenny itsekseen, kohotti sinivalkoruutuisen puuvillamekkonsa ja valkoisen esiliinansa helmoja ja juoksi pihan poikki puutarhan perälle.

Kuuma heinän ja kukkien tuoksu tulvahti Jennyä vastaan. Tuuheat pensaat ja isolehtiset köynnökset peittivät melkein kokonaan rappeutuneen huvimajan. Sen kaari-ikkunoissa oli jäljellä vielä joitakin vinoneliön muotoisia mustikansinisiä, pullonvihreitä ja rubiininpunaisia lasiruutuja.

Porraslaudat paukahtivat, kun Jenny harppasi parilla askeleella huvimajan portaat ja vetäisi korkeat pariovet auki hihkaisten:

- Ja teällä sitä ollaa eikä olla kuulevinnaankaan. Setänne ja tätinne siellä jo oottaa. - No, puuskahti Jenny, kun etsitty Olga-neiti vain rapsutti kyömyä nenäänsä eikä edes nostanut katsettaan kirjasta.

- Eekä sitä pitäs lukkee näin hämärässä, silimät männöö pilalle, mutta omapa on asianne. No, minäpä en enempiä oottele, tulukaatte sitten kun haluatte, Jenny jatkoi yksinpuheluaan. - Rouva käski Olka-neitin panna paremman mekon peälle. Siellä se mekko on silitettynä tuolin karmilla valamiina. Aurora-neiti tulloo ihan kohta Ameriikasta.
- Kolometoestavuotiaan tytön pitäs osata olla jo ihmisiks eekä juoksuttoo toesta ihmistä tällä tavalla tämmösenä tärkeenä päivänä, sanoi Jenny vihaisesti, kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.

Olga Grahn säpsähti ja katsoi hämmästyneen näköisenä huvimajan seinillä kiertävää maalausta kuin olisi nähnyt ensimmäisen kerran nuo pitkätukkaiset muusat, jotka leijuivat katon rajassa huolettomina ja arvokkaina, vaikka olivat menettäneet tuulille ja sateille mikä kätensä mikä osan hiuksiaan tai liehuvaa leninkiään.

Olga suoristi tummansinisen merimiesmekkonsa helmaa ja veti itsensä vaivalloisesti pois Amerikan varjoisista metsistä eli sulki "Viimeisen mohikaanin". Hän painoi sitä ennen mieleensä, millä sivulla oli, ja läksi kirja kainalossaan ulos huvimajasta.
Kun Olga astui pihalle, aamupäivän aurinko häikäisi hänen silmiään, ja hänestä tuntui siltä, kuin joku intiaani olisi saattanut ilmestyä minkä hyvänsä omenapuun tai sireenipensaan takaa.

Ote kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut" 1993. Kirjapaja.