Teini-ikäinen savolainen Jenny on palvelustyttönä Helsingissä Bulevardilla sijaitsevassa talossa. Siellä on vieraana talon rouvan pietarilainen sisarentytär, 13-vuotias Olga. Millaista oli lämpimänä kesäpäivänä Helsingissä vuonna 1905?
- Olka-neitii-i! Olka-neitii-i! huuteli sisäkkö-Jenny keittiön rappusilta. Vaalea punaposkinen Jenny silmäili pihaa ja kiersi sitten portista kadun puolelle etsimään.
Ratsumestari Kasimir Friskin ja hänen vaimonsa Sofian koti oli komea yksikerroksinen puutalo Helsingissä Bulevardin varrella. Talossa oli tukeva kivijalka ja oveton julkisivu, jossa oli kahdeksanruutuiset ikkunat. Tonttia ympäröivä korkea lankkuaita oli maalattu samalla mantelinsävyisellä valkealla värillä kuin talokin.
Sisään käytiin pihan puolelta, ja aidassa oli kaksi porttia, kapea portti, joka oli kuin pieni ovi ja joka voitiin lukita painavalla rauta-avaimella, ja leveä kaksoisportti, joka avattiin aina, kun joku oli tulossa hevosella pihaan asti. Iso portti natisi ja kolisi, kun Jenny avasi sen selkoselälleen.
Paraatioven edessä oli iso lasiveranta, ja pihan puolella oli useita punamullalla siveltyjä ulkorakennuksia, huolellisesti hoidettu puutarha lepotuoleineen ja puutarhakeinuineen sekä suippokattoinen huvimaja.
- Tietysti se tyttö on tuas huvimajassa nenä kirjassa kiinni. Jo sitä minäkii oon ristin suanu, kun pittää kaiken mualiman lellipentuja paimentoo, tuhahteli Jenny itsekseen, kohotti sinivalkoruutuisen puuvillamekkonsa ja valkoisen esiliinansa helmoja ja juoksi pihan poikki puutarhan perälle.
Kuuma heinän ja kukkien tuoksu tulvahti Jennyä vastaan. Tuuheat pensaat ja isolehtiset köynnökset peittivät melkein kokonaan rappeutuneen huvimajan. Sen kaari-ikkunoissa oli jäljellä vielä joitakin vinoneliön muotoisia mustikansinisiä, pullonvihreitä ja rubiininpunaisia lasiruutuja.
Porraslaudat paukahtivat, kun Jenny harppasi parilla askeleella huvimajan portaat ja vetäisi korkeat pariovet auki hihkaisten:
- Ja teällä sitä ollaa eikä olla kuulevinnaankaan. Setänne ja tätinne siellä jo oottaa. - No, puuskahti Jenny, kun etsitty Olga-neiti vain rapsutti kyömyä nenäänsä eikä edes nostanut katsettaan kirjasta.
- Eekä sitä pitäs lukkee näin hämärässä, silimät männöö pilalle, mutta omapa on asianne. No, minäpä en enempiä oottele, tulukaatte sitten kun haluatte, Jenny jatkoi yksinpuheluaan. - Rouva käski Olka-neitin panna paremman mekon peälle. Siellä se mekko on silitettynä tuolin karmilla valamiina. Aurora-neiti tulloo ihan kohta Ameriikasta.
- Kolometoestavuotiaan tytön pitäs osata olla jo ihmisiks eekä juoksuttoo toesta ihmistä tällä tavalla tämmösenä tärkeenä päivänä, sanoi Jenny vihaisesti, kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.
Olga Grahn säpsähti ja katsoi hämmästyneen näköisenä huvimajan seinillä kiertävää maalausta kuin olisi nähnyt ensimmäisen kerran nuo pitkätukkaiset muusat, jotka leijuivat katon rajassa huolettomina ja arvokkaina, vaikka olivat menettäneet tuulille ja sateille mikä kätensä mikä osan hiuksiaan tai liehuvaa leninkiään.
Olga suoristi tummansinisen merimiesmekkonsa helmaa ja veti itsensä vaivalloisesti pois Amerikan varjoisista metsistä eli sulki "Viimeisen mohikaanin". Hän painoi sitä ennen mieleensä, millä sivulla oli, ja läksi kirja kainalossaan ulos huvimajasta.
Kun Olga astui pihalle, aamupäivän aurinko häikäisi hänen silmiään, ja hänestä tuntui siltä, kuin joku intiaani olisi saattanut ilmestyä minkä hyvänsä omenapuun tai sireenipensaan takaa.
Ote kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut" 1993. Kirjapaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti