joululahjaksi tyttärelle, äidille tai isoäidille

Osta joululahjaksi tyttärelle, äidille tai isoäidille

Tämä kirja on useimmiten lastenosastolla, mutta se on monille aikuisille nostalgiakirja ja 1900-luvun alun siirtolaiskuvaus. Alkuperäiset Aurora-kirjani ovat loppuneet esimerkiksi Helsingin kirjastoista melkein kokonaan, ehkä kuluneet puhki tai muuten vain poistettu. Olisi toivottavaa, että tätä kirjaa hankittaisiin useampia kappaleita. Nyt tätä voi hankkia nettikaupoista. Kirjastot voivat hankkia tämän yhteispainoksen nidottuna. Yhteispainoksn kanskuva on sama kuin kirjassani Aurora ja Pietarin serkut (1993) ja sen on tehnyt poikani Matti Amnell (aikaisemmin Pekkarinen)
E-kirja ehtii vielä joululahjaksi

Otteita arvioista:

Aurora. Vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992 )

Anna Amnell "on kirjoittanut vanhan kunnon tyttökirjan, jossa suomalainen päähenkilö seikkailee Amerikan mantereella".
Kirjamaailma ja uudet kirjat, kirjakerhoesitteet

"Kirjaan eläytyy niin paljon, että luulisi olevan yksi palvelijoista."
Maria Suokas, 11 v, Iltalehden lastenraati

"…sitä voisi luonnehtia myös eräänä näkökulmana lähihistoriaamme – nuoren tytön silmin katsellaan vain eri asioita kuin aikamiessiirtolaisen vinkkelistä."
Jaana Viuhko, Iisalmen Sanomat

"--kertojanansiot ovat miljöökuvauksessa, lähes visuaalisissa Kanadan luonnon ja maisemien tunnelmissa."
Kerttu Manninen, Lapsen maailma

"Rasismista ja kansallisesta itsekkyydestä on mahdollista ohjata ulos näin kiehtovalla tavalla."
Anna-Maija Raittila, Kotimaa

"Nykyajan nuorella ja Auroralla on ainakin yksi yhteinen piirre: molemmat elävät turvattomassa maailmassa. Auroran ja nykyajan nuoren turvattomuuden syyt ovat tosin erilaiset."
Kati Haapakoski, Vaahteranlehti

Aurora ja Pietarin serkut (1993)

"Vuosisadan alun pikkuporvarillinen pääkaupunki juhlineen, juoruineen ja kommelluksineen on elävänä läsnä. - - Henkilöistä Olga on aidoin. Hän on juuri niin raikas, raju ja mököttävä, kuin vain murrosikäinen tyttö voi olla."
Eila Jokinen, Etelä-Suomen Sanomat

Tuntee katselevansa maalausta, kuvaa, jonka nähtyään tietää vuosisadan vaihteesta jotain aistien kautta välittynyttä."
Tuula Hortamo, Iisalmen Sanomat

"Kokonaan oma suvaitsevaisuuden ja ihmisarvokysymysten problematiikka kätkeytyy romaanien herrasväen ja palveluskunnan välisiin suhteisiin. Tämä on kummankin romaanin keskeisiä teemoja."
Salla Korpela, Kirkko ja kaupunki

Aurora ja villikyyhkysten aika (1995) Kirjapaja

"Osäkerhet, men även framåtande och äventyrslust samsas inom de tre böckernas pärmar. Olika åldersgrupper serveras internationell underhållning. Här finns möjlig historisk förankring, miljökännedom och insikt i den föräldralösa 18-åringens livsöde och trots det 100-åriga perspektivet tangerar den beresta pedagogen Pirkko Pekkarinen (= Anna Amnell) många dagsaktuella problem. Övernaturliga fenomen utreds till allas lättnad och happy-end-känslan infinner sig stilentligt."

Majlis Qvickström kirja-arvostelussa:
Tuffa unga kvinnor. Sommar i Toronto.
Hufvudstadsbladet 9. 9. 1996 '

"Kirjan kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa, jännitystäkin löytyy. Sopii hyvin nykynuorten luettavaksi kielenkäyttönsä ansiosa, sillä kirjan kieliasu on loistava." Outi Lievonen, Kirkko ja kaupunki

Ihan oikea kukkahattutäti

Olen sitä mieltä, että suomalaisten ihmeellinen nimitys 'kukkahattutäti' on voinut saada alkunsa Amerikan siirtolaisisista, joita oli käymässä Suomessa. Kuva on kirjasta, jonka mieheni sai työtoveriltaan annettavaksi minulle, kun kirjoitin kirjaa 1900-luvun siirtolaisuudesta. Kuva on kirjasta "Evert ja Hinni" Kustannus OY Harppuuna. Kirjoittaja Mirja Alhola (1907-1999 Tuusula) kertoo omakustannekirjassaan vanhemmistaan ja sukulaisistaan. Yllä olevassa kuvassa on hänen Amerikkaan siirtolaiseksi muuttanut setänsä Janne (Johan) Alhola, entinen Alcen.

Valokuvan alla olevassa tekstissä Mirja Alhola kertoo: " Janne ja Anna Amerikassa. Kuva on täynnä rekvisiittaa. Auto on valokuvaamon. Taustalla oleva maisema on kulissi. Kukkapensaskin näkyy olevan jalustalla. Huomioi Jannen knalli ja Annan kukkahattu. Ne ovat heidän omiaan. Myöhemmin heilläkin oli auto, mutta ei tuollainen lelu." 

Tämä kuva oli alkuna seuraavaan kohtaukseen ensimmäisessä kirjassani:

Valokuvaamon nimi oli Luciano's Photographs. Luciano oli italialainen mies, joka hymyili koko ajan, kun Pekka selosti, että pitäisi ottaa kihlajaiskuva hänestä ja Iidasta.
  – Very good. Very good, hän sanoi kumarrellen Iidalle, Pekalle ja Auroralle ja ohjasi kolmikon ateljeehen tai oikeammin katoksen alle, jossa seisoi oikea musta avoauto kankaalle maalatun maiseman edessä!
  – Kerta se on ensimmäinenkin, Pekka vitsaili ja auttoi Iidan istumaan upottavan pehmeälle nahkaistuimelle ja kiersi itse viereen. Iidan ja Pekan posket olivat tulipunaiset jännityksestä.

Valokuvaaja asetti Pekan kädet ohjaustangolle, ikään kuin Pekka ajaisi autoa. Hän käänteli Iidan päätä vuoroin toiseen ja toiseen suuntaan, mutta ei tullut tyytyväiseksi. Sitten hän livahti verhon taakse ja ilmestyi sieltä mukanaan iso lierihattu, paljon hienompi kuin se, joka oli pudonnut Iidan ja Auroran matkatoverilta  Liinalta Atlantin aaltoihin. Hattu oli täynnä koristeita, kuin hedelmävati. Auroralle tuli aivan nälkä, kun hän sitä katsoi. Valokuvaaja asetti hatun Iidan päähän. Iida ryhdistäytyi hatun painosta.
Valokuvaaja hymyili nyt tyytyväisenä. Sitten hän laittoi sormen huulilleen ja meni kameransa taakse. Hän pisti päänsä ison mustan hupun sisään ja sääteli linssiä, tuli ulos hupun sisältä, otti käteensä pöydältä ison mustan levyn, työnsi sen varovasti kameran sisälle, veti suojuksen ulos, pani taas sormen huulilleen, sytytti telineen päällä olevan fosforin. Huone leimahti äkkiä häikäisevän valoisaksi. Valokuva oli otettu.
--
  – Nyt on oltu automobiilissakin. Siinäpä onkin ihmettelemistä kotipuolessa, kun lähetetään kuva, Pekka vihelteli tyytyväisenä.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992) Kirjapaja
Vaahteralaakson Aurora 2014. Yhteisnide Aurora 1-3. BoD

Mandela-yhteys Aurora-kirjoissa

Kun olin siirtolaisena Kanadassa 1980-luvulla, haastattelin Torontossa asuessani Nelson Mandelan vanhinta tytärtä Maki Mandelaa (Dr Makaziwe Mandela). Hän oli pakolaisena silloisesta rotusortoa harjoittavasta Etelä-Afrikasta. Keskustellessani Makin ja hänen miehensä kanssa kerroin, että Suomestakin lähti sortovuosien aikana pakolaisia Amerikkaan. Asia kiinnosti heitä, ja ajattelin, että se saattaisi kiinnostaa muitakin. Niin syntyivät Aurora-kirjat, jotka kertovat Suomen suuriruhtinakunnasta karkotetun miehen tyttärestä. Käytin kirjassani Auroran ajatuksena erästä Makin lapsuuden aikaista toivetta: Toivoin, että isäni olisi ollut tavallinen isä. 
Artikkeli ilmestyi vuonna 1990 Nelson Mandelan vanhin tytär: Kaikki vapauden vuoksi. Askel 1/1990.
Artikkelin Copyright Pirkko Anna Amnell (vuoteen 1998 Pekkarinen).
Ks. myös Miten Aurora-kirjat ovat syntyneet.

Suomalaiset Kanadassa 1900-luvun alkupuolella

Tämä kommentti on vastaus Ailin blogissa keväällä käytyyn keskusteluun. Hän kirjoitti arvion kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. Laitan yleensä kommenttini talteen omaankin blogiini.

Suomalaisia haukuttiin pallopäiksi (round head) ja moitttiin juopottelusta ja "nuotion ympärillä hyppelystä juhannuksena". Naisia pidettiin siisteinä ja taitavina taloudenhoitajina. Oli muotia rikkaissa piireissä, että oli suomalainen keittäjä, kuten oli ollut siinä vaahteralaakson kartanossakin. Miehiä pidettiin kovina työntekijöinä.

Suomalaisista suurin osa oli 1900-luvun alussa rauhallista väkeä. Vasta sisällissodan jälkeen sinne sattui pääsemään joukko punaisia toimittajia, jotka ryhtyivät "käännytystyöhön". Virsikirja vaihtui monilla suomalaispojilla Marxin opukseen. Olihan jo 1900-luvun alussakin Torontossa räätäli, joka luki oppipojilleen Marxia ja Shakespearea. Mainitsen senkin ensimmäisessä Aurora-kirjassa. Tunsin tämän miehen pojanpojan, ja hän oli rojalisti.:)

Tämä punatoimittajien ryhmä pääsi Kanadaan erikoisella tavalla. Eräs kanadalainen upseeri rakastui suomalaiseen tyttöön ja pyysi tätä mukaansa Kanadaan. Tyttö sanoi lähtevänsä, jos veli ja veljen kaverit pääsevät. Niin kävi. 

Punaiset toimittajat pääsivät livahtamaan Kanadaan, jonne he eivät olisi muuten päässeet. Mieleen tulee, että keksivätkö he tutustuttaa suomalaistytön ja kanadalaisupseerin toisiinsa. Tapahtumasta tehdystä dokumentista oli jokin aika sitten juttu kanadansuomalaisessa lehdessä. Laitan linkin tänne, jotta näette, että kanadalaisupseeri oli aika vaatimaton (ks. kuva Vapaa Sana -lehden nettisivun alalaidassa) , vähän ressukkamaisen näköinen.

Sen magnolia-talon omistajan, suomalaisrouvan velikin lähti Neuvostoliittoon onneaan etsimään ja jäi sille tielleen. NL:a luultiin ihannemaaksi.