Aurora-kirjojen kannet ja takakannet
Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora 2014 BoD on yhteisnide, myös e-kirja
Aurora-kirjat yksissä kansissa
Vastaukset Kamppi-Eira -lehden kysymyksiin. 10.11.1993 Kamppi-Eira n:o 18, sivu 8..
"On suurlakkosyksy 1905 ja serkukset Aurora ja Olga asuvat Helsingin Bulevardilla somassa puutalossa tätinsä hoivissa. Olga kaipaa Terijoelle ja Pietariin ja Aurora haaveilee Pariisista. Kirjan tapahtumapaikkana on vuosisadan alun [1900-luvun alun] Helsinki, kaunis, kansainvälinen ja myrskyisä.
"Aurora ja Pietarin serkut" (1993) on jatkoa kirjaan "Aurora, Vaahteralaakson tyttö", jossa Bobrikovin karkottaman lehtimiehen 15-vuotias tytär Aurora joutuu palvelustytöksi kanadalaiseen kartanoon. Elävä luonnonkuvaus, historian anti ja romanttinen juoni viehättävät näissä tyttökirjoissa aikuistakin lukijaa."
K-E: Onko Aurora-kirjoissa omaelämäkerrallista ainesta?
On tietysti paikat, Toronto ja Helsinki. Olen asunut Torontossa seitsemän vuotta ja Helsingissä 25 vuotta, enimmäkseen keskustassa. Myös se, että Auroran lailla olen ollut jo koulutyttönä Amerikassa, AFS-vaihto-oppilaana. Olgassa on taas omaelämäkerrallista ainesta se, että kuten Olga luin lapsena valtavasti kirjoja, kesäisin vintissä ja jopa puussa, ja aivan ahmin varsinkin runoja.
Kissamme Topi ja Tiina esiintyvät ensimmäisessä osassa aivan omina ihanina itsenään. Tiina on nyt jo kohta 14-vuotias, kanadalainen Suomessa.
K-E: Kirjojasi on verrattu Anna-kirjoihin.
Minun täytyy tunnustaa, että olen lukenut Anna-kirjoja viimeksi lapsena. Pidin niistä silloin kovasti. Kirjani kertovat vuosisadan alun Kanadasta kuten Anna- ja Runotyttö-kirjatkin. Mutta niitten kirjoittaja kertoi omasta kylästään Prinssi Edwardin saarella ja omasta ajastaan, minä taas olen hypännyt aikaharppauksen 90 vuoden taakse Torontoon matkaeväinäni kasoittain muistelmia ja muuta historiallista aineistoa.
Minusta tämä muoto, perinteinen historiallinen romaani, sopi parhaiten sille mitä halusin sanoa. Kiiinnostavaa on, että viime aikoina on esimerkiksi Englannissa ilmestynyt joitain romaaneja, joissa on samalla tavalla palattu viime vuosisadalla vallinneeseen tapaan kirjoittaa historiallinen romaani. Vuonna 1987 ensimmäistä Aurora-kirjaa aloittaessani en ollut tietenkään tuollaisesta trendistä tietoinen. Tietyt asiat vain syntyvät ajallaan, kirjalliset muoditkin. --
K-E: Miten Aurora sai alkunsa?
Vähitellen. Kuten jo kerroin, asuin Kanadassa yhdeksän vuotta ja olin loppuaikana vapaana toimittajana. Tein Kotilieteen vuonna 1985 jutun Viktorian tyylistä ja ihastuin suuriin viktoriaanisiin taloihin, jotka olivat täynnä kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa.
Tapasin monia etelä-afrikkalaisia pakolaisia esimerkiksi Nelson Mandelan vanhimman tyttären Makin. Hän kertoi toivoneensa lapsena, että hänen isänsä olisi ollut tavallinen isä ja perhe olisi saanut elää rauhassa. Silloin oikeastaan ensi kertaa tajusin, että meilläkin Suomessa oli vuosisadan alussa tuollaisia perheitä. Bobrikov karkotti maasta suomalaisia, ja tietysti lapsetkin joutuivat kärsimään. Aurora-kirjat ovat kuvitelma sortovuosien ajan tytöstä, joka haaveilee taiteilijan urasta.
Näin eräänä päivänä mielessäni vaalean tytön pyyhkimässä pölyjä isossa viktoriaanisesti sisustetussa kanadalaisessa talossa. Miten oli tyttö sinne joutunut? Oliko hän suomalaisen poliittisen pakolaisen tytär? Kun tyttö sai anoppini nimen Aurora, mukaan tuli myös koko Aurora-nimen symboliikka; prinsessa Ruusunen, aamunkoitto, upporikas kaunotar ja hyväntekijä Aurora Karamsin jne.
Vaikeinta oli kuvata sitä, miten vuosisadan alun ihminen ajattelee. Toisaalta olen itsekin eräänlainen vuosisadan alun lapsi. sillä asuin lapsena sota-aikana isovanhempien luona, haistelin lehmisavuja, maistoin kaskinaurista, kuulin ensimmäiset sadut pärevalossa - ukki säästi lamppuöljyä! Isoisäni, 1875 syntynyt viulupelimanni ja suksimestari, eli 94-vuotiaaksi. Hän oli minulle hyvin läheinen.
K-E: Mistä tuli kiinnostus Pietariin ja Terijokeen?
Ihmettelin itsekin, miksi venäläinen kirjallisuus ja Pietari ovat aina tuntuneet minusta niin läheisiltä, vaikka en ole koskaan edes käynyt Venäjällä. Kun puhuin tästä enolleni, hän sanoi, että ukkihan kertoi aina Pietarista, jossa oli ollut nuorena miehenä vuosisadan vaihteessa. En muista ollenkaan, mitä ukki kertoi, muistan vain vanhan Pietarin tunnelman.
Terijoki taas tuli mukaan sattumalta, eräät oppilaani [kansalaisopistossa] kertoivat siitä. Toisaalta asuimme nuorena parina Etelä-Haagassa vanhan venäläisen villan yläkerrassa, juuri sellaisessa puutalossa kuin Terijoen huvilat [tuotu sinne Kaivopuistosta tai Terijoelta]. Se on esikuvana Olgan perheen huvilalle.
Mitä muuta opit itse vanhasta Helsingistä?
Oli yllätys, kuinka kansainvälinen se oli. Helsingissä asui ainakin venäläisiä, saksalaisia, balttialaisia, juutalaisia, italialaisia, tataareja. On kiinnostavaa ajatella, että kaikki nuo kansallisuudet ovat nykyään suomalaisia. Taidamme olla aika kirjava kudos. Osittain eurooppalaisia ollaan, se on vain välillä unohtunut.
Mitä haluat sanoa lukijalle?
Kirjailijalla on mielestäni moraalinen vastuu. Kun kirjoittaa nuorelle, tuo vastuu tuntuu erityisen suurelta. Mutta ennen kaikkea kirjan täytyy kiinnostaa nuorta lukijaa, pitää olla jännitystä, vauhtia ja romantiikkaakin.
Haluan antaa nuorelle lukijalle optimismia, uskoa omiin kykyihinsä ja tulevaisuuteen ja tietenkin lukuelämyksen, joka kiehtoo ja ilahduttaa, luo virkistystä arkeen, joka voi olla lapselle joskus hyvin harmaa ja ankea.
