Pietari ja Helsinki

Nevski Prospect lokakuusa 2012 kuvattuna kiertoajelubussin yläkerrasta.
Kuva: Anna Amnell Klikkaa kuva suureksi!
Yhteispainos on Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. 2014

Tiedämme, että Mika Waltari ei ollut käynyt koskaan Egyptissä, vaikka kirjoitti Sinuhe Egyptiläisen. Muinaista Egyptiä ei ollut enää olemassa. Waltari löysi sen kirjoista luettuaan kouluvuosistaan asti Egyptistä ja istuttuaan Pariisissa kirjastoissa.

Minä kirjoitin Pietarista, vaikka en ollut käynyt siellä koskaan. Mutta olin kuullut lapsesta asti isoisän muistoja 1800-luvun loppupuolen Pietarista ja lukenut paljon kirjoja. Syntyi Aurora ja Pietarin serkut.

Kirjan alussa 13-vuotias suomalais-venäläinen Olga kaipaa Pietariin:

Olga avasi ikkunan ja kurkisteli ulos. Bulevardilla oli Pietarin ihmisvilinään tottuneen Olgan mielestä autiota ja tyhjää, oli vain muutamia hevosia lönkyttelemässä ajurinrattaat perässään ja naisia kävelemässä koirineen ja päivänvarjoineen. Kadun varressa oli yksinäiset kottikärryt ja pieni tyttö hyppynaruineen.

  Ei ollut tuttua ihmisjoukkojen kohinaa, ei nopeitten hevosten kavioitten kopinaa, ei avaria toreja, ei mahtavia patsaita ja siltoja, ei palatseja eikä loistoa. Helsinki tuntui Olgasta pikku hiirulaiselta Pietarin rinnalla.

  Jos nousi palotornin mäelle Korkeavuorenkadulla, näki kolme isoa kirkkoa, siellä täällä kivitaloja puutalojen keskellä, ja sitten alkoikin jo maaseutu.

  - Skutsno, skutsno, mutisi Olga. Kaikki oli todellakin tylsää Helsingissä.

  Löytyisikö tällaisesta pikkukaupungista edes uutta päiväkirjaa? Olga oli menossa jo puolivälissä entisessä, jonka hän oli ostanut isänsä kanssa Pietarissa Nevski Prospektilta Treumannin kaupasta, jonka ikkunassa riippui koristeena metrin pituinen Faberin jättiläislyijykynä.

Ote kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut". 1993 Kirjapaja. Kirja kertoo suurlakkotalvesta Helsingissä.  Loppuunmyyty. Kysy kirjastosta. Sisältyy yhteispainokseen, joka ilmestyi vuonna 2014,

Tuo jättiläislyijykynä on kotoisin Vladimir Nabokovin viehättävästä muistelmateoksesta Puhu muisti. Siinä äiti tuo pojalleen, tulevalle kirjailijalle leikkikaluksi tuon monikulmaisen Faberin jättiläislyijykynän, jonka Olga oli nähnyt Treumannin paperikaupan ikkunassa Nevski Prospectilla.

Huomenna lähden toiselle Pietarin matkalleni, ja olen siellä 12 päivää. Olin siellä viime syksynä ja ihastuin siihen kovasti Kaupunki on kaunis, ja ihmiset ovat sydämellisiä. En osaa venäjää.
Nabokov House -museo Pietarissa. Taloa ei ole sisustettu kuin osittain.

Olga, maahanmuuttaja 1900-luvun alussa

Helsinkiin on muuttanut ennenkin ihmisiä ulkomailta, myös paluumuuttajia. Lapsia on lähetetty sukulaisten luo. Sellainen on 13-vuotias Olga kirjassani "Aurora ja Pietarin serkut". Hänen äitinsä on venäläinen ja isä pietarinsuomalainen. Olga on asunut koko ikänsä Pietarissa ja käynyt Suomessa vain perheen Terijoen huvilalla. Kun Olgan sisar Elisabet joutuu huonoon seuraan anarkistipoikaystävän mukana, hänet viedään Sveitsiin sisäoppilaitokseen. Olga lähetetään äitinsä sisaren Sofian luo Helsinkiin. Olga on onneton. Hän pakenee usein tädin Bulevardilla olevan puutalon ullakolle salaiseen paikkaansa. Syksyllä hänet laitetaan Bulevardin tyttökouluun oppimaan suomea. Siellä häntä ryssitellään. Kestää aikansa ennen kuin hän saa ystäviä.

Kesällä 1903 ennen koulun alkamista ja Aurora-serkun paluuta Kanadasta:

Olga oli järjestänyt itselleen piilopaikan ullakolle talon päätyyn kuusikulmaisen ikkunan viereen. Hän oli raahannut sinne käpäläjalkaisen divaanin ja matalan jakkaran, jolle hän oli laittanut joitakin kehystettyjä valokuvia.
  Kylminä ja sateisina päivinä Olga oli lojunut tuntikausia haalistuneella kretonkipäällysteisellä divaanilla ja ahminut kirjan toisensa jälkeen setänsä ja tätinsä laajasta kirjastosta.
  Olga avasi ikkunan ja kurkisteli ulos. Bulevardilla oli Pietarin ihmisvilinään tottuneen Olgan mielestä aivan tyhjää, vain muutamia hevosia lönkyttelemässä ajurinrattaat perässään ja naisia kävelemässä koirineen ja päivänvarjoineen. Kadun varressa oli yksinäiset kottikärryt ja pieni tyttö hyppynaruineen.
  Ei ollut tuttua ihmisjoukkojen kohinaa, ei nopeitten hevosten kavioitten kopinaa, ei avaria toreja, ei mahtavia patsaita ja siltoja, ei palatseja eikä loistoa. Helsinki tuntui Olgasta pikku hiirulaiselta Pietarin rinnalla.
  Jos nousi palotornin mäelle Korkeavuorenkadulla, näki kolme isoa kirkkoa, siellä täällä kivitaloja puutalojen keskellä, ja sitten alkoikin jo maaseutu.
  – Skutsno, skutsno, mutisi Olga. Kaikki oli todellakin tylsää Helsingissä.
  Löytyisikö tällaisesta pikkukaupungista edes uutta päiväkirjaa? Olga oli menossa jo puolivälissä entisessä, jonka hän oli ostanut isänsä kanssa Pietarissa Nevski Prospektilta Treumannin kaupasta, jonka ikkunassa riippui koristeena ainakin metrin pituinen Faberin jättiläislyijykynä.*
  Istuessaan tuossa pölyisessä ullakkohuoneessa Olga tunsi olevansa maailman onnettomin ja yksinäisin tyttö. Hänellä oli koti-ikävä ja varsinkin huvila-ikävä.

* Nabokov kertoo muistelmissaan tästä kirjakaupasta (Puhu, muisti)

Anna Amnell (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen): Aurora ja Pietarin serkut. Kirjapaja 1993

Lisäys:

Kommentti Kemppisen blogissa ”Surullinen tapaus” 28.4.2010

Luen juuri Natalia Baschmakoffin ja Marja Leinosen teosta "Russian Life in Finland 1917-1939: Local and Oral History."(2001).

Ainahan on puhuttu kenraaleista, jotka päätyivät autonkuljettajiksi ja hissinkuljettajiksi Pariisiin, mutta on unohdettu, että suurin osa vallankumosta paenneista oli tavallisia ihmisiä, jotka menettivät isänmaansa, kotinsa ja kaiken omaisuutensa.

Ensin pakenivat oppineet ja varakkaat, mutta heidän jälkeensä pakeni ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja kaikkialta Venäjältä.

On kummallista, että suomalaiset kohdistivat vihansa juuri venäläisiin pakolaisiin, jotka olivat kommunismin uhreja. On liikuttavaa lukea näiden ihmisten elämästä.

Venäläisiä vihattiin niin paljon, että Mannerheimkin joutui salaamaan suomalaisilta yhteytensä venäläisiin emigrantteihin, joita hän auttoi monin tavoin taloudellisesti ja muutoinkin.

Venäläisiä pakolaisia levisi kaikille maailman kulmille. Heitä ei vihattu muualla, mutta heidän toimeentulonsa oli vaikeaa. Pahinta oli menettää kokonaan menneisyytensä ja kotimaansa. (ks Leonid & Marina Vlasov: "Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit. Historia kirjeissä." 2007 Suom. Jukka Mallinen)