Aurora on siirtolainen ja paluumuuttaja

Eräänä päivänä hakkasin Torontossa keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani ja näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme takaisin Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen ja jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu muuttamaan vuonna 1903 Kanadaan etsimään Suomesta karkotettua isäänsä. Syntyi Aurora vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992.)

29.12.2007

Keski-ikäisen opettajattaren varaventtiili

Anna Amnell 1985


Historiallisen romaanin kirjoittaminen on hidasta, on ainakin minulle, sillä innostun kovasti tutkimastani aikakaudesta, luen paljon, käyn museoissa, otan valokuvia, piirrän, teen karttoja ja luetteloita ja kirjoitan vasta sitten, kun voin liikkua vapaasti maailmassa, joka on toisaalta osa muiden maailmaa, toisaalta kokonaan omaa yksityistä maailmaani.

Kuvat katoavat Bloggerista. Laitan aikaisemman tilalle kuvan, joka on otettu Louvressa: kohtalona renessanssi :)

Olin ollut opískelija ja pienten lasten kotiäiti, opettaja jonka mies oli koti-isänä ja jatkoi opintojaan, teini-ikäisten lasten kotiäiti ja vapaa toimittaja Kanadassa ja olin palannut vuonna 1988 Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen mieheni ja lasteni kanssa. Opetin aikuisille englantia. Lapsemme opiskelivat yliopistossa. Mieheni sai viran ja virka-asunnon Helsingin keskustasta.

Olin aloittanut jo Kanadassa historiallisen romaanin kirjoittamisen. Se oli lähtenyt liikkeelle Viktorian aikaa käsittelevästä lehtijutusta, joka minulta oli pyydetty Kotilieteen 1980-luvun puolivälissä. Tein aina paljon tutkimusta lehtijuttujani varten, ja 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku tulivat tutuiksi sitä lehtijuttua tehdessä.

Olin kokopäivätyössä kirjoittaessani ensimmäiset kolme kirjaani. Kirjoittaminen oli minun varaventtiilini. Kirjoitin aina kun oli aikaa, yleensä aamulla kun muut vielä nukkuivat.

Minulla ei ollut pitkään aikaan minkäänlaista kontaktia muihin kirjailijoihin tai kirjailijajärjestöihin. Oma perhe ja ystävät olivat ja ovat edelleen paras tukeni kirjoittamisessa. Olen kuitenkin lukenut aina paljon kirjoittamisen oppaita. Luen niitä edelleen.

Historiallisen romaanin kirjoittaminen on hidasta, on ainakin minulle, sillä innostun kovasti tutkimastani aikakaudesta, luen paljon, käyn museoissa, otan valokuvia, piirrän, teen karttoja ja luetteloita ja kirjoitan vasta sitten, kun voin liikkua vapaasti maailmassa, joka on toisaalta osa muiden maailmaa, toisaalta kokonaan omaa yksityistä maailmaani.

Ensimmäinen Aurora-kirja loppui kustantajalta ennen joulua 1991, mutta siitä otettiin uusi painos vasta muutama kuukausi myöhemmin. Muilla kirjoillani ei ollut yhtä hyvä onni. Alkoi lama, ja sen jälkeen kirjojen asema on ollut Suomessa koko ajan tavalla tai toisella vaikea.