Kevätmyrsky. Springstorm

Olin eräänä aamuna kuudennessa kerroksessa sijaitsevan asuntomme avoimen ikkunan ääressä, kun edessäni olevassa Johanneksen puistossa nousi yhtäkkiä myrsky. Ensin kuului, kuinka tuuli yhtäkkiä kiihtyi. Puut alkoivat heilua, kuin joku olisi ravistellut niitä. Näytti siltä,  kuin puut olisivat nousemassa ylös juuriltaan ja nousisivat ilmaan.  Äkkiä yksi puista kaatui rytisten ja kuului huuto. Sitten myrsky oli hetkessä ohi. Suljin ikkunan ja juoksin aamutakkisillani alas puistoon katsomaan, oliko kukaan jäänyt puun alle. 

Onneksi paikalla ei ollut ketään. Mutta Helsingin kaupungin puisto-osaston miehet tulivat melkein samassa ja pohdimme yhdessä, miten hirveää jälkeä olisi tullut, jos puistossa olisi ollut paljon  ihmisiä, vaikkapa tulossa konsertista Johanneksen kirkosta. 
Siirsin tämän kokemuksen muunneltuna toiseen kirjaani Terijoelle:

Eivät Olga ja Elisabet pelänneet enää myrskyä, vaan katselivat usein sen alkamista parvekkeeltaan . Ensin linnut lentelivät levottomina edestakaisin puitten yläpuolella. Sitten tuuli alkoi kieputtaa kuivuneita lehtiä ja oksia ja nosti niitä yhä ylemmäksi aivan puitten latvoihin asti. 

  Kun puut alkoivat huojua ja taivas muuttua synkäksi, oli aika rynnätä sisään. Tytöt polvistuivat ikkunan edessä olevalle sohvalle ja toisiinsa nojaten ihailivat salamoita ja kuuntelivat kaatosateen ropinaa katolla.
(Aurora ja Pietarin serkut, 1993,  kaikki Aurora-kirjat nyt myös yksissä kansisssa: Vaahteralaakson Aurora 2014)

Myrsky on juonen alkuun paneva voima kolmannessa Aurora-kirjassa  Aurora ja villikyyyhkysten aika (1995), joka tapahtuu kokonaan Kanadassa. Myrsky alkaa myyttiseltä Niagaralta -  jossa on usein nykyäänkin myrskyjä - ja mullistaa laakson reunalla olevan talon ihmisten elämän. Ollaan edelleen 1900-luvun alussa, ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumousten aikaan on vain muutama vuosi. (Niagara-kuvan otti nähtävästi poikani eräällä monista matkoistamme Niagaralle.)

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. 



[Johanneksen kirkon tornissa on täsmälleen samanlaiset gargoilit kuin Toronton vanhan kaupoungintalon tornissa!)



Nämä  gargoilit tuijottivat minua kahdenkymmenen vuoden ajan Ullanlinnassa joka päivä.

Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.  Kuvassa laakso Krk-saarelta. Toronton laaksot ovat myös hyvin suuria, niiden pohjalla virtaa Don-joki sivuhaaroinen. 

Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

  Ukkonen jyrisi ja salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

 Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla.
Tämän kartanon kuvasin laivalta Tukholman saaristosta. Se muistuttaa Pohjois-Amerikan viktoriaanisia taloja.


 Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

(Aurora ja villikyyhkysten aika, 1995)
Viktorian ajalle tyypillinen valurautapenkki Pyhän Laurin kirkon hautausmaalta Vantaalta. 

Miksi olen kuvannut myrskyä Aurora-kirjoissani? Siinä on selvästi tietoistakin symboliikkaa: 1900-luvun alun yhteiskunnan myrskyisä muutos tai oikeammin sen tulon tietoisuus kirjoittajan ja lukijan alitajunnassa on keskeinen näissä kirjoissa. Olen käyttänyt näissäkin kuvauksissa sekä omaa kokemustani että faktoja 1900-luvun alun kulttuurista. 

Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja.  Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.

p.s. Faktaa: Myrskyt ovat edelleen usein hyvin rajuja Niagaralla ja Toronton laaksoissa, jotka ovat oikeastaan enemmänkin rotkoja (ravines).
Kattopellit repeilivät ja katu halkesi ensimmäisen opiskelija-asuntoni vieressä kadulla Rööperissä.
 Kun myrsky riehui Rööperissä. Ja minä vain nukuin!

Katso Toukokuu-kuvat Pieni lintu-blogissa

Myrsky Aurora-kirjoissa

Olen muokannut tänä keväänä Aurora-kirjojani yhteispainokseksi, ja työ alkaa olla valmis. Olen kuvannut jostain syystä myrskyä kaikissa Aurora-kirjoissani. Olen käyttänyt myös omia kokemuksiani.

 Eivät Olga ja Elisabet pelänneet enää myrskyä, vaan katselivat usein sen alkamista parvekkeeltaan [Terijoen huvilalla]. Ensin linnut lentelivät levottomina edestakaisin puitten yläpuolella. Sitten tuuli alkoi kieputtaa kuivuneita lehtiä ja oksia ja nosti niitä yhä ylemmäksi aivan puitten latvoihin asti. 

  Kun puut alkoivat huojua ja taivas muuttua synkäksi, oli aika rynnätä sisään. Tytöt polvistuivat ikkunan edessä olevalle sohvalle ja toisiinsa nojaten ihailivat salamoita ja kuuntelivat kaatosateen ropinaa kato-

(Aurora ja Pietarin serkut)

Pohjois-Amerikassa sään muutokset ovat olleet aina rajuja. Vanha siirtolainen kertoo laivalla:

Kun olin poikanen, meille tuli eräänä kesänä niin paljon mustia heinäsirkkoja, että ne pimensivät auringon ja söivät kaikki jyvät. Toisena vuonna satoi peukalonpään kokoisia rakeita. Vilja meni lakoon ja oli tulla nälkäkuolema. Kesällä on toisinaan niin kuuma kuin saunassa. Talvella on kylmää kuin Siperiassa. Ei käy pitkäksi aika Amerikassa. Aina jotain tapahtuu, jos ei hyvää niin pahaa, tulee vaikkapa pyörremyrsky ja vie tuvan oven mennessään.

(Aurora –Vaahteralaakson tyttö)

Myrsky on juoneen alkuun paneva voima kolmannessa Aurora-kirjassa. Se alkaa myyttiseltä Niagaralta ja mullistaa laakson reunalla olevan talon ihmisten elämän. Ollaan edelleen 1900-luvun alussa, ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumousten aikaan on vain muutama vuosi:

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

  Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

  Ukkonen jyrisi ja salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

  Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

(Aurora ja villikyyhkysten aika)

Yhteispainos  ilmestyy tänä vuonna.

Tarinamaanantai: Kevätmyrsky

Tarinamaantain aiheena on tällä viikolla kevät. Kuvaan kevätmyrskyä torontolaisessa laaksossa, jota olen käyttänyt yhtenä "päähenkilönä" kolmessa kirjassani.

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

Ukkonen jyrisi, salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

Kun myrsky ja sade taukosivat, täysikuu tuli esiin hymyilevänä pilvien takaa. Kartanon korkea pääovi aukeni. Musiikillinen ilta oli keskeytynyt, vieraat käärivät viittojaan ja kaulahuivejaan tiukemmin ympärilleen ja pujahtivat nopeasti umpivaunuihinsa.

Kahtena edellisenä vuonna oli tulipalo tuhonnut kokonaisia kortteleita [ks. Toronton vuoden 1904 tulipalokuvat Flickristä] Torontossa. Oliko nyt kevätmyrsky tehnyt tuhojaan? Huolestuneina vieraat kiirehtivät koteihinsa.
Pähkinäpuukujalla hevoset lähtivät juoksuun päästäkseen nopeasti lämpimiin talleihinsa. Ajuriparoilla oli edessään kolmen mailin matka alas kaupunkiin, ja he mulkaisivat kuskipukiltaan onnekasta virkaveljeään, joka pyyhälsi automobiililla rämisten ja paukkuen kauhistuneitten hevosten ohi ja roiskutti vielä kuraa niiden päälle.

*

Näin alkaa kolmas kirjani, Aurora ja villikyyhkysten aika. (Kirjapaja 1995). Kuvaan torontolaista laaksoa, jonka lähellä asuimme monta vuotta. Se oli syvä rotkomainen laakso, jossa oli rehevä kasvillisuus ja paljon eläimiä. Kanadalainen kirjailija Ernest Thompson Seton on kuvannut tämän laakson eläimiä kirjoissaan. Siellä oli pahoja myrskyjä. Kävelin tässä laaksossa usein mieheni kanssa. Se tuli tutuksi. Pidin luontopäiväkirjaa. Oli luonnollista, että tämä laakso tuli hyvin keskeiseksi paikaksi kirjassa, jota aloin kirjoittaa Torontossa, mutta jonka sain loppuun Helsingissä Suomeen palattuani.

Kirjoituksen alussa oleva kuva on Auroran tarinan nuorempien lukijoiden versiosta "Aurora ja Molly", joka ilmestyi Kirjapajan Lukutoukka-sarjassa vuonna 1999.
Tämä sama laakso ja sen reunalla oleva talo ovat keskeisiä myös ensimmäisessä kirjassani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992).