Aurora-kirjat alkoivat keittiönpöydän ääressä Torontossa

Eräänä päivänä hakkasin Torontossa keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani ja näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa.Muutimme takaisin Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen ja jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu muuttamaan vuonna 1903 Kanadaan etsimään Suomesta karkotettua isäänsä. Syntyi Aurora vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992).

Huom! Anna Amnell:  VAAHTERALAAKSON AURORA. 2014. YHTEISNIDE. MYÖS e-KIRJA. Aurora 1-3 vuosilta 1991-1995.

P.S. Kuvassa mieheni syö aamiaista tämän pöydän ääressä Torontossa. Se ei ollut varsinainen pöytä vaan levy, jonka löysimme kadulta roskien joukosta, puhdistimme ja asetimme Toronton IKEASTA ostetuille pukkijaloille keittiöön. Istuin korkealla jakkaralla ja kirjoitin siinä suurimman osan lehtijutuistanikin. Kun sekä tytär että vanhempi poika lähtivät Pariisiin opiskelemaan, saimme mieheni ja minä työhuoneet viimeiseksi Kanadan vuodeksi.

Kun palasimme Suomeen, toimme jakkaran muiden muuttotavaroiden mukana Helsinkiin. Se on edelleen keittiöjakkaramme. Minua harmittaa kovasti, että heitin punaisen kirjoituskoneen roskiin. Se oli rikki jo alussa, mutta minusta tuntuu, että sillä olisi nyt muutakin arvoa kuin tunnearvoa.

Hyvää kesää!

Kuvassa on Matti Amnellin tekemä kuva suurlakkovuodesta 1905-1906 kertovan kirjani "Aurora ja Pietarin serkut" (1993) kanteen.

On alkanut kuudes vuosi bloggaajana. Kiitän kaikkia blogieni lukijoita.

Aurora-kirjat ilmestyivät jo 1990-luvun alussa, mutta en ollut vuosikausiin mukana missään kirjallisissa piireissä. Liityin vasta monta vuotta myöhemmin kirjailijajärjestöihinkin. Ei ollut yksinkertaisesti ylimääräistä aikaa, kun olin kokopäivätyössä eli opetin englantia aikuisille, olin perheenäiti ja kirjoitin harvoina vapaina hetkinäni kolme ensimmäistä Aurora-kirjaani. (Lisäys: myöhemmmin sain tietää, että poliittiset syyt olivat estäneet pääsyni Kirjailijaliittoon aikaisemmin: Kirjoitan palvelijoitten asemasta ja suurlakkovuodesta epäpoliittisesta, keskiluokan koulutyttöjen näkökulmasta.)

Blogit ja myöhemmin Facebook ovat tuoneet aivan uudenlaisen mahdollisuuden olla mukana.

Kiitos teille kirjojeni ja blogieni lukijat!

Spadina House ja Aurora-kirjat

Matti Amnellin kuvitelma Aurora-kirjojen Vaahteralaaksosta. Kirjassa talo on oikealta nimeltään Ruusulaakso. Laaksossa kasvoi vaahteroita, ja nimi Ruusulaakso tulee nimestä Rosedale, joka oli aikoinaan mahtava viktoriaanistyylinen kartano Torontossa.

Tämän blogin jouluinen näkymä on Torontossa sijaitsevan Spadina House-nimisen museon pienestä vierashuoneesta, jossa talon rouva otti aikoinaan vastaan vieraita. Tämä huone esiintyy Aurora-kirjoissa.

Käynti Spadina-museossa oli alkuna Aurora-sarjalle. Mielikuvitukseni lähti liikkeeelle. Näin mielessäni kuin värillisenä liikkuvana hologrammina kuvan nuoresta tytöstä pyyhkimässä pölyjä Spadinan salissa. Kuka oli tämä tyttö? Hän näytti suomalaiselta. Kävin usein Spadinassa ja samoihin aikoihin (1984) kirjoitin Kotilieteen laajaa artikkelia Viktorian tyylistä. Luin hyvin paljon ja kävin museoissa myös Yhdysvaltojen puolella. Kun palasimme Suomeen, syntyivät vähitellen nuortenkirjat, jotka kuvaavat Suomesta Bobrikovin aikana karkotetun kuvitteellisen kasvitieteilijän ja hänen kuvitteellisen teini-ikäisen tyttärensä elämänvaiheita.

Sijoitin talon silloisen Toronton kotimme lähellä olevan laakson reunalle ja muutin sen tyypilliseksi viktoriaaniseksi taloksi, sillä Spadina ei sopinut ulkoapäin 1900-luvun alun taloksi. Spadinahan on sekoitus eri aikakausien tyylejä: viktoriaaninen, edwardiaaninen, Art Deco jne 1930-luvulle asti.

Käytin talon salia selllaisenaan. Onhan se Kanadan hienoin viktoriaaninen sali. (Remontoitu vuonna 2010)
 Myös kasvihuone, edellä mainittu vierashuone, ruokasali ja alakerrassa oleva keittiö ovat mukana muunneltuina. Spadinan puutarha oli jo 1980-luvun lopulla suurin piirtein Edwardin aikaisessa tyylissä.

Minulle oli kovasti apua suvun erään jäsenen kirjasta, jossa hän kertoi talon historiasta. Säilytin nimen Austin, vaikka kirjojeni suku on muutoin täysin erilainen, vielä varakkaampi kuin Toronton Spadinan Austinit.

Talon nimi tulee intiaanien kielestä, joka tarkoittaa lähinnä rinnettä. Kirjan laakso o yhdistelmä useista Toronton laaksoista. Eräs laakso oli lähellä kotiamme, ja kävimme siellä usein kävelemässä.

Wikipediaan on ilmestynyt artikkeli Spadinasta. Siellä voi nähdä ison kuvan
kartanomuseosta.

Täällä video, josta näkee talon ulkoapäin ja puutarhan. Olen käyttänyt suurta parveketta kirjoissani, sieltä Aurora kopistelee flyygelin päällä olevaa liinaa. Suuren parvekkeen takana on palmuhuone, jonka olen kuvannut sellaisenaan. Se on tärkeä paikka kirjassa Aurora ja villikyyhkysten aika. Spadina House Museum - puutarha ja talo ulkoapäin. Lasista katosta ei ollut vielä 1900-luvun alussa.

1900-luvun alun elämää

Kun luin lehdestä, että "Kahden kerroksen väestä" (Upstairs, Downstairs) on kaupoissa DVD, päätin heti ostaa sen ja olen alkanut katsoa sitä mieheni kanssa. Menossa on jo neljäs jakso.

"Kahden kerroksen väkeä" on eräs suosituimmista TV-sarjoista, joita on koskaan tehty. On aikamoinen sattuma, että en ole nähnyt tätä sarjaa koskaan aikaisemmin. Se on sitäkin oudompaa, kun ottaa huomioon, että se kertoo samasta aikakaudesta kuin Aurora-sarjani. Mutta meillä ei ollut TV-tä 1970-luvun Suomessa ennen kuin vasta parina viimeisenä vuonna ja muutimme sitten Kanadaan, jossa tätä sarjaa ei enää nähty.

Monet ovat olettaneet, että tämä sarja olisi vaikuttanut paljon Aurora-kirjoihin, mutta kuten yleensäkin tällaiset arvailut, tämäkin meni ihan pieleen. Jossakin kirja-arvostelussa sanottiin Aurora-kirjojen muistuttavan Kaari Utrion "Vendelaa" (?) mutta en ole nähnytkään sitä kirjaa. Hesarin arvostelija kirjoitti ensimmäisen Aurora-kirjani arvostelussa, että jäljittelen kirjassani "mukavasti" L.M. Montogomeryn Anna-kirjoja. Sekin olettamus osui harhaan. Kuvasin Torontoa, jossa olin asunut vuosikaudet, jonka laaksoissa olin kävellyt ja jonka luonnon tunsin, en kuvannut Prinssi Edwardin saarta, joka on Anna-kirjojen tapahtumapaikka. Montgomeryn kirjoja olin kuitenkin lukenut, mutta kylläkin viimeksi koulutyttönä - paitsi yhden, jossa Montgomery kuvaa lyhyesti myös Torontoa ja sen lähiympäristöä, joka oli hänen pitkäaikainen asuinpaikkansa ja jossa hän kirjoitti suurimman osan kirjoistaa.

Kun luin, että Kahden kerroksen väestä on kaupoissa DVD, päätin heti ostaa sen. Tämä neljän levyn paketti näyttää olevan vasta Kausi 1, jonka tapahtumien ajankohta on sama kuin Aurora-kirjoissani. Ensimmäinen näkemäni jakso kertoi vuodesta 1903 eli täamälleen samasta vuodesta, jolloin "Aurora, Vaahteralaakson tyttökin" alkaa. Tunnelmakin on kovasti tuttu,samoin vaatteet ja sisustus. Moni asia on kuitenkin toisenlaista.

Bellamyn talo sijaitsee Lontoossa, ja rouva Bellamy on aristokraattista sukua. Bellamyn koti on loistava esimerkki edwardiaanissta mahtitalosta, joka on kuin loistohotelli. Palveluskuntaa on kymmenkunta. Bellamy on eräs keskeisiä henkilöitä Lontoon poliittisessa elämässä. Ollaan oikeaa yläluokkaa.

Austinien liikemiesperheen kartano Toronton lähistöllä on vaatimaton verrattuna Bellamyjen lontoolaiskotiin. Mistä minä sitten sain vaikutteita? Kirjoista, maalauksista, sanomalehdistä, romaaneista (esim E.M. Forsterin kirjoista), museoista, varsinkin Spadinan kartanomuseosta, joka on ollut osittain esikuvana Ruusulaakson kartanolle (sali, pieni vierailuhuone, keittiö, eteisaula, puutarha) vaikka kartanon ulkoasu on kokonaan keksittyä. Valitsin nimeksi Ruusulaakson, sillä siihen aikaan Torontossa oli Rosedale-niminen aidon viktoriaanisen talon näköinen linnamainen kartano. Nyt nimi on jäljellä kaupunginosan nimenä.

Eräs torontolainen nuori nainen, joka oli käymässä Helsingissä, moitti minua ankarasti "Ei Rosedale ollut sellainen". Koetin muistuttaa häntä siitä, että kysymyksessä on romaani, ei historiallinen tutkielma. Kunhan kirjasta tulee joskus kolmas painos, muutan varmaankin kartanon nimen Vaahteralaaksoksi. Nimen Ruusulaakso piti olla ironinen: laaksossa ei kasvanut kuin muutama ruusupensas.

Perinteisen historiaallisen romaanin täytyy kuitenkin olla realistinen ajanhengen kuvaamisessa ja historiallisissa tosiasioissa, muu on vapaata.

Kahden kerroksen väkeä. Kaikki sarjasta. Kuvia paljon.

Netistä löytyi seuraava tieto: Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, Downstairs) esitettiin Suomessa vuosina 1973-1974, uusittiin vuosina 1987-88 sekä 2001.
Vuonna 2001 olin Suomessa ja meillä oli TV, mutta katson niin harvoin TV:tä, että en ole edes huomannut tuota vuoden 2001 uusintaa.

Keski-ikäisen opettajattaren varaventtiili

Historiallisen romaanin kirjoittaminen on hidasta, on ainakin minulle, sillä innostun kovasti tutkimastani aikakaudesta, luen paljon, käyn museoissa, otan valokuvia, piirrän, teen karttoja ja luetteloita ja kirjoitan vasta sitten, kun voin liikkua vapaasti maailmassa, joka on toisaalta osa muiden maailmaa, toisaalta kokonaan omaa yksityistä maailmaani.

Kuvat katoavat Bloggerista. Laitan aikaisemman tilalle kuvan, joka on otettu Louvressa: kohtalona renessanssi :)

Olin ollut opískelija ja pienten lasten kotiäiti, opettaja jonka mies oli koti-isänä ja jatkoi opintojaan, teini-ikäisten lasten kotiäiti ja vapaa toimittaja Kanadassa ja olin palannut vuonna 1988 Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen mieheni ja lasteni kanssa. Opetin aikuisille englantia. Lapsemme opiskelivat yliopistossa. Mieheni sai viran ja virka-asunnon Helsingin keskustasta.

Olin aloittanut jo Kanadassa historiallisen romaanin kirjoittamisen. Se oli lähtenyt liikkeelle Viktorian aikaa käsittelevästä lehtijutusta, joka minulta oli pyydetty Kotilieteen 1980-luvun puolivälissä. Tein aina paljon tutkimusta lehtijuttujani varten, ja 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku tulivat tutuiksi sitä lehtijuttua tehdessä.

Olin kokopäivätyössä kirjoittaessani ensimmäiset kolme kirjaani. Kirjoittaminen oli minun varaventtiilini. Kirjoitin aina kun oli aikaa, yleensä aamulla kun muut vielä nukkuivat.

Minulla ei ollut pitkään aikaan minkäänlaista kontaktia muihin kirjailijoihin tai kirjailijajärjestöihin. Oma perhe ja ystävät olivat ja ovat edelleen paras tukeni kirjoittamisessa. Olen kuitenkin lukenut aina paljon kirjoittamisen oppaita. Luen niitä edelleen.

Historiallisen romaanin kirjoittaminen on hidasta, on ainakin minulle, sillä innostun kovasti tutkimastani aikakaudesta, luen paljon, käyn museoissa, otan valokuvia, piirrän, teen karttoja ja luetteloita ja kirjoitan vasta sitten, kun voin liikkua vapaasti maailmassa, joka on toisaalta osa muiden maailmaa, toisaalta kokonaan omaa yksityistä maailmaani.

Ensimmäinen Aurora-kirja loppui kustantajalta ennen joulua 1991, mutta siitä otettiin uusi painos vasta muutama kuukausi myöhemmin. Muilla kirjoillani ei ollut yhtä hyvä onni. Alkoi lama, ja sen jälkeen kirjojen asema on ollut Suomessa koko ajan tavalla tai toisella vaikea.