Pakinaperjantai: Tekniikan ihmeitä

Autot. Vihatut, rakastetut, tarpeelliset, tarpeettomat

Kirjallisuuden lohdutus

Molly juoksi laakson pohjalle asti ja tunkeutui vadelmapensaitten keskelle. Hän työnsi kirjansa syvälle taskuun ja alkoi ahmia lämpimiä mehukkaita marjoja. Sitten hän kiipesi vanhaan tammeen. Puun sisällä oli viileää ja varjoisaa.
Nopeasti Molly asettui lempipaikkaansa, tukevalle oksalle, joka muodosti kuin nojatuolin. Hän syleili puunrunkoa, ja kuumat kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.
Pian Aurora ja Thomas muuttaisivat Pariisiin. Päiväkaudet Thomas selaili uutta Baedekerin Pariisin opasta, jonka Edward oli tuonut hänelle, ja kertoi Auroralle Pariisista.
Kaikki olisi jännittävää Pariisissa. Kadut olisivat täynnä kiinnostavia ihmisiä, hienoja kiiltäviksi harjattuja hevosia ja korkeita hevosomnibusseja. Hienot rouvat puhdistivat siellä autonlyhdyt kalliilla hajuvedellä ja pienet köyhät tytöt möivät linnunsiemeniä katujen kulmissa.
Voi kunpa pääsisin sinne, haaveili Molly. Hän näki jo itsensä kirjakauppiaana tai kukkaistyttönä, jolla oli kori täynnä pitkävartisia hehkuvanpunaisia ruusuja.
Kaikki Thomasin puheet olivat painuneet Mollyn muistiin kuin hehkuvalla raudalla poltettuina, sillä sitten, kun Aurora ja Thomas olisivat menneet, Molly olisi taas yksin. Vanessa-neiti ei välittänyt hänestä enää, ja rouva Jones ajoi hänet nykyään pois keittiöstä häiritsemästä.
Noah ei ollut välittänyt hänestä enää pitkiin aikoihin. Hän oli ollut niin olevinaan siitä, kun sai olla vanhan tohtorin apuna. Nyt Noah oli matkustanut Chicagoon sanomatta Mollylle edes näkemiin ja vienyt Tobynkin mukanaan isossa puulaatikossa, jonka verkkoikkunasta Toby oli naukunut jäähyväiset. Molly itki kauan, pyyhki sitten kyyneleensä kesämekkonsa helmaan ja otti hameen syvästä taskusta erään aarteistaan. Se oli silkkipaperiin kääritty makeinen, hillottu kastanja. Edward-herra oli tuonut noita kalliita herkkuja Pariisista.
Molly piteli käsissään silkkipaperikääröä, haisteli sen sokerista tuoksua ja avasi silkkipaperin. Vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki hillotun kastanjan pyöreän herkullisen muodon. Nyt olisi oikea aika syödä se. Tämän jälkeen hän voisi olla ikuisesti synkkä ja alakuloinen. Hän puraisi palasen ja sulki silmänsä. Hillottu kastanja oli enemmän kuin ihana, se oli taivaallinen, se oli enkelten ruokaa, päätteli Molly. Ja Pariisissa syötiin koko ajan tällaisia!
Molly haukkasi hillotusta kastanjasta palan toisensa jälkeen. Sitten se oli lopussa. Hän nielaisi, nuoli sormiaan ja pakotti itsensä lukemaan kirjaansa.
Jälleen kävi niin, että hän unohti Auroran, Thomasin, yksinäisyytensä, Pariisinkin lukiessaan taas uudestaan jännittävistä merirosvoista Aarresaaressa.

Tämä on ote kirjastani "Aurora ja villikyyhkysten aika". 1995. Kirjan tapahtumapaikka on Toronto kesällä vuonna 1906. Kirja on loppuunmyyty. Siitä saa kirjastoista.

Toisessa hahmossa

Kuva: Matti Amnell

Heitä vastaan käveli ylös soratietä hitaasti valkoinen hahmo. Vanessa ja Aurora takertuivat Thomasiin. Kummitus tuli lähemmäksi. Thomas nosti sormen huulilleen.
Se oli omituinen kummitus. Se laahusti ylös mäkeä raskain askelin kuin vetäen näkymätöntä taakkaa. Se liikkui vaappuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. Se huojui ja huojui, ja sen pitkä mekko laahasi maata.
Sitten he eivät enää tienneet, uskoako silmiään. Kirkkaammassa valossa he näkivät nyt selvästi koko kummituksen. He näkivät sen löysän valkoisen mekon, joka ei ollutkaan hohtavanvalkoinen, vaan tahrainen ja tummunut. He näkivät ammottavat aukot hunnussa ja risut ja roskat, jotka olivat kerääntyneet laahuksen päälle. Sitten kummitus hoippui korkeakantaisissa lonksuvissa kengissä heidän ohitseen.

Ote kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen)

Näin syntyi kummitustarina

Pakinaperjantai

Pakinaperjantai: Larppaus.

Juhlissa:

Kaikki oli yhtä hienoa kuin Mary oli kertonut aikaisempienkin juhlien olleen, oli orkesteri ja värilliset lyhdytkin. Mutta tämä juhla oli sisällä, sillä ulkona alkoi puhaltaa kylmä viima. Talvi oli tulossa.

Nyt Aurora oli todellakin kuin Tuhkimo. Hän pukeutui salaa naamiaispukuun, paimentytöksi, jolla oli pitkä vihreä mekko ja tukka alhaalla vyötärölle asti vapaana. Kasvoja peitti silkkinaamio. Vanessa kampasi hänen tukkansa, laittoi Rhonan antaman lämpimän hupullisen viitan hänen harteilleen ja saattoi hänet salaa ulos kirjaston verannan kautta. Tien varressa odottivat Rhona ja Edward, joitten mukana hän tuli juhlaan.

- Kuka olikaan se viehättävä hento tyttö, paimentyttö, jolla oli se vanha kameekoru? kysyi rouva Austin tyttäreltään juhlien jälkeen. - Olisin halunnut nähdä hänen kasvonsa. Hänellä oli kaunis tukka ja hän soitti hyvin.
- Rhonan ystävätär Elisabeth, Vanessa selitti.

Aurorasta ja Rhonasta oli tullut myös ystäviä. Rhona oli keksinyt Auroralle nimen Elisabeth, ja Rhona ja Edward olivat lähteneet juhlasta kesken mukanaan naamioitunut Aurora. He pysäyttivät vaunut vähän matkan päässä Ruusulaaksosta, ja Aurora juoksi sisään keittiönovesta vaihtamaan ylleen työvaatteet.

Näin "larppasi" Aurora vuonna 1903 jouduttuaan "au pair" -tytöksi torontolaiseen kartanoon. Ote kirjastani Aurora vaahteralaakson tyttö. 1991, 2. painos 1992.

Pakinaperjantai: kissojen tsaari

Seuraavana aamuna Olga nukkui vielä, kun Aurora heräsi. Keittiöstä kuului jo vaimeaa keskustelua. Aurora hiipi eteiskäytävässä aivan hiljaa, ettei herättäisi muita.
- Kyllä sinä voit ottaa silavaa, kuului kuiskaus ruokasalista.
Setä siellä oli jo syömässä tädin kanssa ja yritti kai lihottaa laihaa vaimoaan.
- Sinun pitää tulla pyöreäksi ja pulskaksi, kuiskasi setä niin hassulla äänellä, että Auroraa alkoi naurattaa.
Hän hiipi ovelle ja kurkisti ruokasaliin. Pitkän pöydän päässä istui Kasimir-setä aamutakkisillaan yömyssy päässä ja pitkäkarvainen musta kissa sylissään.
- Me täällä herkutellaan tädiltäsi salaa. Minusta kissan pitää olla pulska vai mitä ajattelee Aurora?
- En oikein tiedä. Kenen kissa se on? kysyi Aurora peittäen kädellään haukotuksen.
- Olgan.
- Mikä sen nimi on?
- Boris.
- Hieno kissa, sanoi Aurora.

Kissalla oli iso pyöreä pää, paksut voimakkaat käpälät, kiiltävä aaltoileva turkki ja tuuhea häntä. Se tuijotti Auroraa itsevarmasti vihreillä silmillään, jotka hohtivat kuin smaragdit Pietarin Nina-mummon kaulakorussa. Se oli kuin kissojen tsaari.

- Hän on hyvä rottakissa. Anna kättä Auroralle, kehotteli Kasimir-setä, ja kissa antoi tassua kuin koira. Sitten se asteli rauhallisesti uuninnurkkaan, hypähti notkeasti divaanin päälle ja kellahti sinne nukkumaan.

Olga oli siis tuonut kissansa Pietarista. Aurora ei voisi hakea omaa kissaansa maalta Helsinkiin. Mikko ja Boris varmaankin tappelisivat.
- Missä se oli eilen?
- Omilla teillään kuin Otramäen koira, niin kuin isoisäni aina sanoi. Lienee parasta kertoa, että Boris ei ole suosittu keittiössä. Hänellä kun on tapana varastella herkkupaloja. Mutta pyydetäänpäs nyt Auroralle keittiöstä aamiaista, sanoi Kasimir-setä ja veti soittokellon nyöristä.
- Rouva Makkonen on uhannut erota, jos tuo kissa ei paranna tapojaan. Kasimir-setä sanoi aina keittäjiä rouviksi ja sisäköitä neideiksi - ja kissaa ja koiraa häneksi. - Tähän asti olen lahjonut rouva Makkosen, kuiskasi Kasimir-setä. - Olga-paralla on niin kova koti-ikävä. Kissa ja kirjat ovat ainoat asiat, joista hän välittää.
(Aurora ja Pietarin serkut. 1993)

(Helsingissä Bulevardilla vuonna 1905. Aurora on juuri palannut Suomeen ja asuu tätinsä luona kuten Pietarin serkku Olga.)

Monenlaista lämpöä

Tyypillinen viktoriaaninen kartano. Vaahteralaakson kartano. Kuvitus: Matti Amnell

Salin kummassakin päässä oli valkoinen marmoritakka ja kultakehyksinen peili. Aurora kurkisti peiliin ja näki itsensä samalla aikaa sekä siitä että huoneen toisessa päässä olevasta peilistä. Peilimaailman loputtomissa saleissa hän pyyhki loputtomia pölyjä. Jäisikö hän tänne loppuiäkseen? Isästä ei ollut kuulunut vieläkään mitään.

- Minä menen nyt siivoamaan herran työhuoneen ja herrain biljardihuoneen, kuiskasi Mary. - Siivoa sinä salonki ja muista pyyhkiä kunnolla pölyt myös kirjastosta.
- Kyllä varmasti, vastasi Aurora ja meni salonkiin.

Salonki näytti hämyisältä avaran salin jälkeen, sillä aamuaurinko pääsi tunkeutumaan sinne vain vitivalkoisten pitsiverhojen ja paksujen tummanpunaisten samettiverhojen sivuilta. Tummanpunaiset satiinibrokadin peittämät seinät olivat täynnä maalauksia ja valokuvia kauniissa kehyksissä. Huonetta kiersivät sirot sohvat ja sen keskellä oli pyöreä pöytä. Perjantaisin talon rouva otti vastaan vieraat tässä kaupungin kauneimmaksi sanotussa salongissa.

Aurora veti samettiverhot syrjään ja katsoi laaksoon, jossa oli tavannut pojan. Ikkunalauta oli marmoria ja sen alla oli kultamaalilla sivelty lämpöpatterinsuojus, jossa oli simpukoita ja kukkaseppeleitä. Salin patterinsuojuksissa oli saniaisten keskellä oravia ja pöllöjä. Eräässä patterissa käärme oli käynyt oravan kimppuun. Aurora tunsi itsensä orvoksi ja köyhäksi kuin Tuhkimo ja siirtyi huokaisten kirjastoon.

Hänelle tulivat mieleen pitkät lämpimät kesäpäivät, jolloin hän istui lukemassa kotinsa verannalla Suomessa.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991. (2. painos 1992)

Kirjojeni kartanon esikuvana on ollut osittain Spadina, tämä kartanomuseo Torontossa. Tekstissä on kuvaus Spadinan salista ja pienestä vierashuoneesta, jotka olen siirtänyt Vaahteralaaksoon.

Spadina House Museum, Toronto. Photo: Anna Amnell