Aurora ja Niagara

Niagara Falls_1986_July_024, a photo by Brin d'Acier on Flickr.
Kuva suurempana

Niagara on eräs tärkeä paikka Aurora-kirjoissa. Ensinnäkin sen näkeminen on ollut eräs merkittävimmistä kokemuksista elämässäni. Tämän kuvan on ottanut poikani Matti, joka on tehnyt Aurora-kirjojen kansien kuvat. Asuimme 1980-luvun Kanadassa, ja Niagara oli lähellä. Siihen aikaan pääsi aivan lähelle putousta. En unohda tuota Niagaran väriä, syvää vedenvihreää. Olen käyttänyt Niagaraa yhtenä "päähenkilönä" kaikissa Kanadassa tapahtuvissa Aurora-kirjoissani. Ne ovat edelleen lukudiplomikirjoja joillakin  paikkakunnilla, vaikka painos on loppunut ajat sitten. [1500-luvusta kertovat Kyynärän mittainen tyttö ja Pako Tallinnaan ovat Kirjadiplomin Aikamatkassa.]

Yhteispainos on Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora.  Aurora 1-3. 2014

Aurora, Vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992) Kartanon esikuvana on Spadian kartanomuseo, joka sijaitsee nykyään miljoonakaupungiksi kasvaneen Toronton sydämessä. 1903:
Sisältyy yhteispainokseen

Puutarhan takaosaan oli rakennettu tiilistä ja kivistä näköalapaikka. Puita oli kaadettu sen edestä mäenrinteeltä, ja sieltä saattoi katsella edessä avautuvia peltoja ja farmeja sekä kauempana näkyvää kaupunkia. Kaupunki oli jo levittäytynyt soisen lahden ympärille ja oli kapuamassa arasti kukkuloille päin. Keskustassa kohosi siellä täällä muutama julkinen rakennus, jossa oli useita kerroksia, mutta enimmäkseen talot olivat matalia. Vaahteralaakson talonväki istui usein vanhojen tammien varjostamilla saniaiskoristeisilla valurautapenkeillä ja lepuutti itseään tenniksen ja kroketinpeluun jälkeen. Etäällä siinsi suuri Ontariojärvi, jossa purjeveneet lipuivat iltaisin pois näköpiiristä etelään ehkä Yhdysvaltoihin asti. Siellä kauempana olivat myös Niagaran putoukset, joista nousi sumua kilometrien päähän. (s. 17)

Kirjan lopussa Auroran isä on saanut työtä Yhdysvalloista, jonne isä ja tytär matkustavat junalla ja isä lupaa: "Matkalla poikkeamme myös Niagaralla". Niagara talvella! Se onkin näky. Joskus putoukset menevät jäähän! Ehkä luonnonhistorian tohtori Aug. Koivu ostaa tyttärelleen matkamuistoksi vuonna 1900 painetun kirjan, jossa on kuvia Niagarasta eri vuodenaikoina. (Internet Archive)

Aurora palaa Kanadaan kirjassa "Aurora ja villikyyyhkysten aika" (1995). Matti Amnell (Jr) kannen kuva Vaahteralaakson kartanon palmuhuoneesta on alla:

Aurora ja villikyyhkysten aika (1995) on kummitustarina ja alkaa Niagaralta. Lue lisää: Voiko tyttökirjassa olla kauhua ja jännitystä? (Sisältyy yhteispainokseen Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora 2014. BoD

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

Ukkonen jyrisi, salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

Kun myrsky ja sade taukosivat, täysikuu tuli esiin hymyilevänä pilvien takaa. Kartanon korkea pääovi aukeni. Musiikillinen ilta oli keskeytynyt, vieraat käärivät viittojaan ja kaulahuivejaan tiukemmin ympärilleen ja pujahtivat nopeasti umpivaunuihinsa.

Vaahteralaakson kartano on viktoriaaninen talo, jollaisia Torontossa on edelleen. Se ei ole samannäköinen kuin Spadinan kartanomuseo, jonka muutamia huoneita olen käyttänyt kirjoissani. Spadina on sisustettu nykyään 1920-1930 -lukujen tyyliin Downton Abbeyn innoittamana.

Lapsille kirjoitetussa versiossa Anna Amnell "Aurora ja Molly" (1999)
Kirjani Aurora ja Pietarin serkut (1993) kertoo vuoden 1905 Helsingistä.

Aurora-kirjat (1991-1999, Kirjapaja) ovat loppuunmyytyjä. Niitä on kirjastoissa ja kirja-antikvariaateissa.

Nimi Aurora: Auroran kummit ja kaimat.
Kuvitus: Matti Amnell

Jotkut kirjastot pitävät Aurora-kirjoja kanadalaisina kirjoina. Olen asunut yhdeksän vuotta Kanadassa, ja minulla on Suomen ja Kanadan kaksoiskansalaisuus.

Lukunäytteet

Olen poistanut lukunäytteitä, sillä niitä oli aivan liian paljon. Tutustu Aurora-kirjoihin kirjastossa.

Kirjallisuuden lohdutus

Molly juoksi laakson pohjalle asti ja tunkeutui vadelmapensaitten keskelle. Hän työnsi kirjansa syvälle taskuun ja alkoi ahmia lämpimiä mehukkaita marjoja. Sitten hän kiipesi vanhaan tammeen. Puun sisällä oli viileää ja varjoisaa.
Nopeasti Molly asettui lempipaikkaansa, tukevalle oksalle, joka muodosti kuin nojatuolin. Hän syleili puunrunkoa, ja kuumat kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiaan.
Pian Aurora ja Thomas muuttaisivat Pariisiin. Päiväkaudet Thomas selaili uutta Baedekerin Pariisin opasta, jonka Edward oli tuonut hänelle, ja kertoi Auroralle Pariisista.
Kaikki olisi jännittävää Pariisissa. Kadut olisivat täynnä kiinnostavia ihmisiä, hienoja kiiltäviksi harjattuja hevosia ja korkeita hevosomnibusseja. Hienot rouvat puhdistivat siellä autonlyhdyt kalliilla hajuvedellä ja pienet köyhät tytöt möivät linnunsiemeniä katujen kulmissa.
Voi kunpa pääsisin sinne, haaveili Molly. Hän näki jo itsensä kirjakauppiaana tai kukkaistyttönä, jolla oli kori täynnä pitkävartisia hehkuvanpunaisia ruusuja.
Kaikki Thomasin puheet olivat painuneet Mollyn muistiin kuin hehkuvalla raudalla poltettuina, sillä sitten, kun Aurora ja Thomas olisivat menneet, Molly olisi taas yksin. Vanessa-neiti ei välittänyt hänestä enää, ja rouva Jones ajoi hänet nykyään pois keittiöstä häiritsemästä.
Noah ei ollut välittänyt hänestä enää pitkiin aikoihin. Hän oli ollut niin olevinaan siitä, kun sai olla vanhan tohtorin apuna. Nyt Noah oli matkustanut Chicagoon sanomatta Mollylle edes näkemiin ja vienyt Tobynkin mukanaan isossa puulaatikossa, jonka verkkoikkunasta Toby oli naukunut jäähyväiset. Molly itki kauan, pyyhki sitten kyyneleensä kesämekkonsa helmaan ja otti hameen syvästä taskusta erään aarteistaan. Se oli silkkipaperiin kääritty makeinen, hillottu kastanja. Edward-herra oli tuonut noita kalliita herkkuja Pariisista.
Molly piteli käsissään silkkipaperikääröä, haisteli sen sokerista tuoksua ja avasi silkkipaperin. Vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki hillotun kastanjan pyöreän herkullisen muodon. Nyt olisi oikea aika syödä se. Tämän jälkeen hän voisi olla ikuisesti synkkä ja alakuloinen. Hän puraisi palasen ja sulki silmänsä. Hillottu kastanja oli enemmän kuin ihana, se oli taivaallinen, se oli enkelten ruokaa, päätteli Molly. Ja Pariisissa syötiin koko ajan tällaisia!
Molly haukkasi hillotusta kastanjasta palan toisensa jälkeen. Sitten se oli lopussa. Hän nielaisi, nuoli sormiaan ja pakotti itsensä lukemaan kirjaansa.
Jälleen kävi niin, että hän unohti Auroran, Thomasin, yksinäisyytensä, Pariisinkin lukiessaan taas uudestaan jännittävistä merirosvoista Aarresaaressa.

Tämä on ote kirjastani "Aurora ja villikyyhkysten aika". 1995. Kirjan tapahtumapaikka on Toronto kesällä vuonna 1906. Kirja on loppuunmyyty. Siitä saa kirjastoista.

Tarinamaanantai: Kevätmyrsky

Tarinamaantain aiheena on tällä viikolla kevät. Kuvaan kevätmyrskyä torontolaisessa laaksossa, jota olen käyttänyt yhtenä "päähenkilönä" kolmessa kirjassani.

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.

Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

Ukkonen jyrisi, salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

Kun myrsky ja sade taukosivat, täysikuu tuli esiin hymyilevänä pilvien takaa. Kartanon korkea pääovi aukeni. Musiikillinen ilta oli keskeytynyt, vieraat käärivät viittojaan ja kaulahuivejaan tiukemmin ympärilleen ja pujahtivat nopeasti umpivaunuihinsa.

Kahtena edellisenä vuonna oli tulipalo tuhonnut kokonaisia kortteleita [ks. Toronton vuoden 1904 tulipalokuvat Flickristä] Torontossa. Oliko nyt kevätmyrsky tehnyt tuhojaan? Huolestuneina vieraat kiirehtivät koteihinsa.
Pähkinäpuukujalla hevoset lähtivät juoksuun päästäkseen nopeasti lämpimiin talleihinsa. Ajuriparoilla oli edessään kolmen mailin matka alas kaupunkiin, ja he mulkaisivat kuskipukiltaan onnekasta virkaveljeään, joka pyyhälsi automobiililla rämisten ja paukkuen kauhistuneitten hevosten ohi ja roiskutti vielä kuraa niiden päälle.

*

Näin alkaa kolmas kirjani, Aurora ja villikyyhkysten aika. (Kirjapaja 1995). Kuvaan torontolaista laaksoa, jonka lähellä asuimme monta vuotta. Se oli syvä rotkomainen laakso, jossa oli rehevä kasvillisuus ja paljon eläimiä. Kanadalainen kirjailija Ernest Thompson Seton on kuvannut tämän laakson eläimiä kirjoissaan. Siellä oli pahoja myrskyjä. Kävelin tässä laaksossa usein mieheni kanssa. Se tuli tutuksi. Pidin luontopäiväkirjaa. Oli luonnollista, että tämä laakso tuli hyvin keskeiseksi paikaksi kirjassa, jota aloin kirjoittaa Torontossa, mutta jonka sain loppuun Helsingissä Suomeen palattuani.

Kirjoituksen alussa oleva kuva on Auroran tarinan nuorempien lukijoiden versiosta "Aurora ja Molly", joka ilmestyi Kirjapajan Lukutoukka-sarjassa vuonna 1999.
Tämä sama laakso ja sen reunalla oleva talo ovat keskeisiä myös ensimmäisessä kirjassani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992).

Toisessa hahmossa

Kuva: Matti Amnell

Heitä vastaan käveli ylös soratietä hitaasti valkoinen hahmo. Vanessa ja Aurora takertuivat Thomasiin. Kummitus tuli lähemmäksi. Thomas nosti sormen huulilleen.
Se oli omituinen kummitus. Se laahusti ylös mäkeä raskain askelin kuin vetäen näkymätöntä taakkaa. Se liikkui vaappuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. Se huojui ja huojui, ja sen pitkä mekko laahasi maata.
Sitten he eivät enää tienneet, uskoako silmiään. Kirkkaammassa valossa he näkivät nyt selvästi koko kummituksen. He näkivät sen löysän valkoisen mekon, joka ei ollutkaan hohtavanvalkoinen, vaan tahrainen ja tummunut. He näkivät ammottavat aukot hunnussa ja risut ja roskat, jotka olivat kerääntyneet laahuksen päälle. Sitten kummitus hoippui korkeakantaisissa lonksuvissa kengissä heidän ohitseen.

Ote kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen)

Näin syntyi kummitustarina

Pakinaperjantai

Tarinamaanantain 75. aihe: Vahinko

Palvelustytön piti olla siisti ja huolellinen

Aurora pyyhki pölyjä ruokasalissa. Pulleavatsaisen astiakaapin yläpuolella oli maalaus talon rouvasta istumassa pianon ääressä nuottivihko käsissään. Aurora olisi halunnut nousta kaapin päälle ja katsoa läheltä mitä nuo nuotit olivat. Entä jos pullean lipaston kiemuraiset tassujalat olisivat murtuneet? Kaikki belgialaiset, ranskalaiset ja italialaiset kukkakuvioiset astiat olisivat lentäneet lattialle ja menneet palasiksi. Ruokasalin itämainen hyytyneen veren värinen matto olisi ollut täynnä posliininsirpaleita.

Mitä tapahtuisi, jos rikkoisi kokonaisen kaapillisen astioita? Jos palvelustyttö pudotti vahingossa vain tarjottimen ja rikkoi herrasväen posliinit, hän sai viikon palkan käteensä ja hänet ajettiin pois talosta.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)

Tarinamaanantai

Pakinaperjantai: Larppaus.

Juhlissa:

Kaikki oli yhtä hienoa kuin Mary oli kertonut aikaisempienkin juhlien olleen, oli orkesteri ja värilliset lyhdytkin. Mutta tämä juhla oli sisällä, sillä ulkona alkoi puhaltaa kylmä viima. Talvi oli tulossa.

Nyt Aurora oli todellakin kuin Tuhkimo. Hän pukeutui salaa naamiaispukuun, paimentytöksi, jolla oli pitkä vihreä mekko ja tukka alhaalla vyötärölle asti vapaana. Kasvoja peitti silkkinaamio. Vanessa kampasi hänen tukkansa, laittoi Rhonan antaman lämpimän hupullisen viitan hänen harteilleen ja saattoi hänet salaa ulos kirjaston verannan kautta. Tien varressa odottivat Rhona ja Edward, joitten mukana hän tuli juhlaan.

- Kuka olikaan se viehättävä hento tyttö, paimentyttö, jolla oli se vanha kameekoru? kysyi rouva Austin tyttäreltään juhlien jälkeen. - Olisin halunnut nähdä hänen kasvonsa. Hänellä oli kaunis tukka ja hän soitti hyvin.
- Rhonan ystävätär Elisabeth, Vanessa selitti.

Aurorasta ja Rhonasta oli tullut myös ystäviä. Rhona oli keksinyt Auroralle nimen Elisabeth, ja Rhona ja Edward olivat lähteneet juhlasta kesken mukanaan naamioitunut Aurora. He pysäyttivät vaunut vähän matkan päässä Ruusulaaksosta, ja Aurora juoksi sisään keittiönovesta vaihtamaan ylleen työvaatteet.

Näin "larppasi" Aurora vuonna 1903 jouduttuaan "au pair" -tytöksi torontolaiseen kartanoon. Ote kirjastani Aurora vaahteralaakson tyttö. 1991, 2. painos 1992.

Pakinaperjantai: kissojen tsaari

Seuraavana aamuna Olga nukkui vielä, kun Aurora heräsi. Keittiöstä kuului jo vaimeaa keskustelua. Aurora hiipi eteiskäytävässä aivan hiljaa, ettei herättäisi muita.
- Kyllä sinä voit ottaa silavaa, kuului kuiskaus ruokasalista.
Setä siellä oli jo syömässä tädin kanssa ja yritti kai lihottaa laihaa vaimoaan.
- Sinun pitää tulla pyöreäksi ja pulskaksi, kuiskasi setä niin hassulla äänellä, että Auroraa alkoi naurattaa.
Hän hiipi ovelle ja kurkisti ruokasaliin. Pitkän pöydän päässä istui Kasimir-setä aamutakkisillaan yömyssy päässä ja pitkäkarvainen musta kissa sylissään.
- Me täällä herkutellaan tädiltäsi salaa. Minusta kissan pitää olla pulska vai mitä ajattelee Aurora?
- En oikein tiedä. Kenen kissa se on? kysyi Aurora peittäen kädellään haukotuksen.
- Olgan.
- Mikä sen nimi on?
- Boris.
- Hieno kissa, sanoi Aurora.

Kissalla oli iso pyöreä pää, paksut voimakkaat käpälät, kiiltävä aaltoileva turkki ja tuuhea häntä. Se tuijotti Auroraa itsevarmasti vihreillä silmillään, jotka hohtivat kuin smaragdit Pietarin Nina-mummon kaulakorussa. Se oli kuin kissojen tsaari.

- Hän on hyvä rottakissa. Anna kättä Auroralle, kehotteli Kasimir-setä, ja kissa antoi tassua kuin koira. Sitten se asteli rauhallisesti uuninnurkkaan, hypähti notkeasti divaanin päälle ja kellahti sinne nukkumaan.

Olga oli siis tuonut kissansa Pietarista. Aurora ei voisi hakea omaa kissaansa maalta Helsinkiin. Mikko ja Boris varmaankin tappelisivat.
- Missä se oli eilen?
- Omilla teillään kuin Otramäen koira, niin kuin isoisäni aina sanoi. Lienee parasta kertoa, että Boris ei ole suosittu keittiössä. Hänellä kun on tapana varastella herkkupaloja. Mutta pyydetäänpäs nyt Auroralle keittiöstä aamiaista, sanoi Kasimir-setä ja veti soittokellon nyöristä.
- Rouva Makkonen on uhannut erota, jos tuo kissa ei paranna tapojaan. Kasimir-setä sanoi aina keittäjiä rouviksi ja sisäköitä neideiksi - ja kissaa ja koiraa häneksi. - Tähän asti olen lahjonut rouva Makkosen, kuiskasi Kasimir-setä. - Olga-paralla on niin kova koti-ikävä. Kissa ja kirjat ovat ainoat asiat, joista hän välittää.
(Aurora ja Pietarin serkut. 1993)

(Helsingissä Bulevardilla vuonna 1905. Aurora on juuri palannut Suomeen ja asuu tätinsä luona kuten Pietarin serkku Olga.)

Joulukertomus

Kaksi kertomusta: Auroran jouluaatto ja joulupäivä vuonna 1903 Torontossa. Aurora on lähtenyt etsimään lehtimiesisäänsä, joka oli karkotettu Suomen suuriruhtinaskunnasta sortovuosien aikana.

Auroran joulupäivä kartanossa


Kulkuset kilisevät vielä jouluaamunakin Auroran unessa. Aurora ajaa punaisessa kukkakoristeisessa reessä lämpimän ryijyn alla isän ja äidin välissä matkalla joulukirkkoon lumen peittämän järven poikki. Talojen ikkunoilla loistavat kynttilät. Lukemattomat kullanväriset kiemuraiset kynttiläkruunut säteilevät kirkossa, Aurora heiluttaa päätänsä, katsoo silmät sirrillään, valot sulautuvat yhteen.
- Aurora, on aika lähteä kotiin, äiti sanoo ja taputtaa pehmeällä kädellään Auroran poskea.
- Aurora, herää! Mary ravisteli Auroraa hereille lyhty kädessään. - Työt odottavat.
- Mary, luulin, että sinä olit äiti.
- Voi, sinua tyttöparkaa, Mary sanoi, istuutui sängyn laidalle ja silitti Auroran tukkaa.

Aurora oli nähnyt taas unta Suomesta ja lapsuudestansa, mutta ne olivat kaukana poissa. Edessä oli vuoden raskain työpäivä. Niin oli Mary eilen sanonut. Työt alkoivat aamusiivouksella. Nyt ei saanut olla pölyhiukkastakaan. Monta metriä korkea mänty seisoi tuoksuvana keskellä salia täpötäynnä koristeita. Auroran kodin joulukuusi hopeanauhoineen, olkikoristeineen, kuusenkaramelleineen ja paperisine latvatähtineen olisi näyttänyt nukkavierulta sen rinnalla.

Korkean joulupuun latvasta tuijotti Auroraa iso enkelinukke sinisine lasisilmineen. Sen läpikuultavat tyllisiivet huojuivat hieman, kun lämmin ilma nousi ylöspäin, ja vaaleansininen silkkimekko kahisi. Enkelin alapuolella riippui koristeina pieniä puisia rumpalipoikia, lampaita, nukkeja, viulua sekä huilua soittavia kerubeja ja pitsireunaisia paperitötteröitä, jotka olivat täynnä makeisia.

Puuhun oli ripustettu myös lahjoja: värikkäitä silkkihuiveja, seitinohuita pitsikoristeisia nenäliinoja, viuhkoja, helminauhoja ja muutamia pieniä kirjoja. Koristeiden väliin oli pujotettu kulta- ja hopeanauhaa, ja oksille oli ripoteltu kimaltelevaa hopeasadetta, joka sai joulupuun loistamaan kuin pyrstötähti. Puun alla oli röykkiöittäin lahjapaketteja, jotka oli kääritty kulta- ja hopeapaperiin ja sidottu leveillä silkkinauhoilla.

Hovimestari ja taloudenhoitaja olivat koristelleet joulupuun edellisenä iltana. He olivat laittaneet pöydille hopeisia ja kristallisia vateja, jotka olivat täynnä pähkinöitä ja hedelmiä kekoina. Flyygelin päällä oli korillinen tuoksuvia kieloja ja hyasintteja. Joululaulujen nuotit odottivat juhlapäivän alkamista. Tässä huoneessa vietettäisiin täydellinen joulu, ajatteli Aurora.

Aurora siveli koskettimia. Aamusiivous oli tehty. Loppupäivän hän viettäisi keittiössä tiskaten, sillä jouluna syötäisiin entistä useammin ja liattaisiin vielä enemmän astioita kuin muina päivinä. Kun Aurora tuli jouluiltana väsyneenä huoneeseensa, hän näki vuoteensa päällä ison paketin. Se oli Vanessalta. Hän avasi sinisen rusettinauhan ja repi nopeasti lahjapaperin auki - sisällä oli kaunis vaaleansininen mekko. Sen väri oli Alice blue, josta he olivat Vanessan kanssa puhuneet - samanlaista sinistä kuin presidentti Rooseveltin ainoalla tyttärellä Alicella oli tapana käyttää.

Aurora päätti laittaa uuden mekon ylleen tapaninpäivänä, sillä se olisi palvelijain juhlapäivä. Silloin hän voisi sujauttaa myös lahjaksi ostamansa pienet runokirjat Vanessalle ja Thomasille. Mollylle olivat Mary ja Aurora valmistaneet rouva Jonesin kanssa uusia talvivaatteita. Aurora oli tehnyt lämpimät lapaset, jotta Molly voisi tehdä hänen kanssaan lumiukon sitten kun tulisi lunta.

Otteet ovat kirjastani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991, 2. p. 1992, julk. Kirjapaja. Julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen. Copyright Pirkko Anna Amnell
ja
Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. Yhteispainos Aurora 1-3. 2014

Joulukissa : Jouluaatto vuonna 1903 Torontossa ajurin perheessä. Totta ja mielikuvitusta.  (Kotikissat-blogissani)

Luminen Helsinki 1900-luvun alussa

Luminen Helsinki 1900-luvun alussa (Blogisisko-blogissani).

Lunta oli katoilla näissä taloissa 1900-luvun alussakin. Vasemmalla ns Ohranan talo(1888) ja Kihlmanin talo (1898) Korkeavuorenkadulla. Helsingissä olivat talvet siihen aikaan kylmiä ja lumisia.

Lohikäärme pujahtaa kirjaan

Toronto_1984_January_041, originally uploaded by Brin d'Acier.

Toronton Yliopiston arvokkaan University Colllegen porraskaiteessa on tämä lohikäärme. Sen kuvasi Aurora-kirjojen kuvittaja Matti Amnell opiskellessaan University Collegessa.

Aurora ja Mary tekevät aamusiivousta:

- Mikäs sinua naurattaa? Mary kysyi. Muistakin, ettet hihitä, kun mennään lakaisemaan paraatiportaita. Rouva on herkkäuninen ja valittaa, että vaikka hänellä on korvatulpat korvissaan, hän herää meidän harjojemme rapinaan.
Kyllähän Aurora tiesi, että tässä talossa piti olla aina hiljaa. Hän otti kengät jalastaan ja hiipi Maryn jäljessä sukkasillaan portaita ylös. Polvillaan kontaten he harjasivat portaita peittävän maton pehmeällä harjalla. Sitten he pyyhkivät huolellisesti pölyt sorvatuista kaidepuista. Porraskaiteen alapäähän oli kaiverrettu lohikäärme, jolla oli kiemurainen häntä. Mary inhosi sitä ja käänsi kasvonsa poispäin, kun Aurora siveli kauniisti veistettyä lohikäärmettä pölyrätillään hitaasti ja hartaasti.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)
Vaahteralaakson Aurora 2014 (yhteispainos)

Tämä lohikäärme on mukana myös kirjassa Aurora ja Molly, jossa siitä on Matin tekemä piirroskuva.

Nuori Eino Leino herättää tunteita

Eino Leinon patsas Helsingissä Esplanadin puistossa. Lauri Leppänen 1953. Kuva: Anna Amnell


Helsinki 1905


Aurora riensi torin poikki ja pitkin Etelä-Esplanadia, jossa kyyhötti vielä pari puutaloa ylpeitten kivilinnojen lomassa.
- Kato, Eino Leino rouvansa kanssa, kuuli Aurora jonkun kuiskaavan takanaan.

Vastaan tuli käsikynkkää kävelevä nuoripari, joka näytti olevan kaikkien mielenkiinnon kohde. Nainen oli kaunis, hänellä oli mantelinmuotoiset silmät, hienosti kaartuva suu ja tukka "tumma kuin yö" niin kuin Leino oli itse jossain kirjoittanut. Se oli Freya Schoultz, jonka kanssa nuori runoilija oli mennyt äskettäin naimisiin kolmen vuoden kihlausajan jälkeen.

Eino Leino itse ei ollut koreudella pilattu. Hän oli pulleanaamainen, ja vaatteet jotenkin roikkuivat hänen päällään. Mutta mikä tyyni ja rauhallinen ilme, niin lämmin ja valoisa! Tuolta näyttää siis mies, joka tietää olevansa nero, ajatteli Aurora.

Olgan olisi pitänyt nähdä tämä. Hänhän jumaloi Leinon runoja, lausui niitä ääneen ja oli jopa alkanut käyttää Eino Leinon sanontoja.

--

Tyttöjen huoneessa Olga oli lukemassa kuten aina.
- Olga, mitä sinä luet? Ai, Eino Leinoa taas, Aurora sanoi, kun Olga ei vastannut mitään.

- Minä olen ajatellut, miltä Eino Leino näyttää, Olga sanoi äkkiä innostuen. - Hän on varmaankin pitkä ja hoikka, vähän tsaarin näköinen.

- Olga, ensinnäkin tsaari on ikivanha, melkein neljäkymmentä vuotta. Eino Leino on vain vähän vanhempi kuin Rudolf-serkkumme.

- Tarkoitin vain silmiä, sellaiset isot haaveelliset silmät niin kuin tsaarilla, mutta kyömynenä, sanoi Olga. - Ei pieni nykerö niin kuin tsaarilla.

- Olga, Aurora sanoi ja veti varovasti hattuneulan nutturastaan, - Eino Leino on pieni, paksu ja ainakin minun mielestäni myös nykerönenäinen. Hänellä on lisäksi pienet tihrusilmät. Näin hänet äsken torilla.

- Sinä olet ilkeä! Olga huusi ja tönäisten Auroraa juoksi ulos huoneesta Eino Leinon runokirja rintaansa vasten painettuna.

- Älä koskaan tyrki ihmistä, jolla on hattuneula kädessään. Se on terävä kuin murha-ase! huusi Aurora hänen peräänsä.

Mutta Olga ei kuullut enää. Hän oli sulkeutunut kylpyhuoneeseen ja potki raivostuneena peltistä kuhneammetta.

Wilhelmiina ja Jenny ryntäsivät paikalle.
- Mitä hirveetä elämätä täällä pietään! huusi keittäjä-Wilhelmiina tuimana. - Heti poes sieltä! Herrakin herree kesken iltapäeväuniaan.

Olga tuli kylpyhuoneesta posket punaisina hehkuen, käveli suoraan tyttöjenhuoneeseen Auroran ohi, meni sänkynsä päälle ja kääntyi selin.

- Eikö sovita? yritti Aurora lepytellä Olgaa ovelta.

Olga katsoi Auroraan silmät vihaisesti viirulla, nappasi suklaarasian pöydältään ja huusi: - Ei koskaan, senkin amerikkalainen!

Ote kirjastani "Aurora ja Pietarin serkut" (1993), joka kertoo Amerikasta palanneen Auroran ja hänen serkkunsa Olgan lukuvuodesta 1905-1906 Helsingissä. Yhteisnide Vaahteralaakson Aurora 2015

Eino Leino oli saanut työpaikan Päivälehdestä vuonna 1899. Hän kirjoitti lehteen pakinoita sekä kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja. Hän meni naimisiin ensimmäisen vaimonsa Freya Schoultzin kanssa vuonna 1905 ja sai hänen kanssaan ainoan tyttärensä Helkan. Eya Helka Leinolla ei ollut jälkeläisiä.

Tarinamaanantai 48: Loiskis. Kengät mereen

Tarinamaanantai 49: NUmeron on 49!

Monet matkustajista nousivat vakavina laivan uumenista. Myrskyinen matka oli ollut heille kuin painajainen. Jotkut päättivät, että eivät koskaan enää astu jalallaankaan laivan kannelle, jos tästä matkasta elävänä selviävät. He pitivät kädestä kiinni kalpeita lapsiaan ja takertuivat vähäisiin matkatavaroihinsa. Hievahtamatta he seisoivat kannella ja odottivat, miltä näyttäisi tuo kauan odotettu Amerikan maa.

Kanadan maahan se oli, sillä oltiin tulossa Quebeciin, josta junat veisivät eri puolille Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Aurora, Iida ja Milma seisoivat kannella muitten tyttöjen joukossa.



Kaunis Liina Vainionpää

Kaunis Liina Vainionpää otti kassistaan esille aivan uudet kiiltävän mustat, nyöritettävät nahkakengät. Hän riisui vanhat kenkänsä, laittoi uudet tilalle ja heitti vanhat kengät laivan laidan yli huutaen:

- Nyt vanhat ronttoset mereen! Tämä tyttö astuu Ameriikan maalle uusissa kengissä.




Liinan kengät lensivät kaaressa mereen, ja monet osoittivat nauraen Liinaa. Silloin kävi tuulenpuuska, ja Liinalta lensi ilmaan hieno tekokukilla, harsoilla ja sulilla koristettu hattu, jota hän oli varjellut koko matkan ajan.

- Käskekää kapteenin pysäyttää laiva! Siellä menee minun hattuni. Minä en halua mennä huivi päässä Ameriikkaan. Liina huusi itkun ja naurun sekaisella äänellä.

Kun tultiin satamaan, oli märkää, ja Liinan uudet kengät menivät savisiksi. Hän talsi kurassa sadatellen huonoa onneaan.

- Ei kannata olla liian turhamainen, kuiskasi Milma vahingoniloisena. Hän oli kadehtinut koko matkan ajan Liinan hienoja vaatteita.

. - Tytöt sanovat, että Liina on rikkaan talon ainoa tyttö. Sillä on mukana lampaannahkaiset villavällytkin. Se suuttui vanhempiinsa ja lähti siksi Ameriikkaan.

Ote kirjastani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992)

Millainen oli 1900-luvun alun hattu?

Monenlaista lämpöä

Tyypillinen viktoriaaninen kartano. Vaahteralaakson kartano. Kuvitus: Matti Amnell

Salin kummassakin päässä oli valkoinen marmoritakka ja kultakehyksinen peili. Aurora kurkisti peiliin ja näki itsensä samalla aikaa sekä siitä että huoneen toisessa päässä olevasta peilistä. Peilimaailman loputtomissa saleissa hän pyyhki loputtomia pölyjä. Jäisikö hän tänne loppuiäkseen? Isästä ei ollut kuulunut vieläkään mitään.

- Minä menen nyt siivoamaan herran työhuoneen ja herrain biljardihuoneen, kuiskasi Mary. - Siivoa sinä salonki ja muista pyyhkiä kunnolla pölyt myös kirjastosta.
- Kyllä varmasti, vastasi Aurora ja meni salonkiin.

Salonki näytti hämyisältä avaran salin jälkeen, sillä aamuaurinko pääsi tunkeutumaan sinne vain vitivalkoisten pitsiverhojen ja paksujen tummanpunaisten samettiverhojen sivuilta. Tummanpunaiset satiinibrokadin peittämät seinät olivat täynnä maalauksia ja valokuvia kauniissa kehyksissä. Huonetta kiersivät sirot sohvat ja sen keskellä oli pyöreä pöytä. Perjantaisin talon rouva otti vastaan vieraat tässä kaupungin kauneimmaksi sanotussa salongissa.

Aurora veti samettiverhot syrjään ja katsoi laaksoon, jossa oli tavannut pojan. Ikkunalauta oli marmoria ja sen alla oli kultamaalilla sivelty lämpöpatterinsuojus, jossa oli simpukoita ja kukkaseppeleitä. Salin patterinsuojuksissa oli saniaisten keskellä oravia ja pöllöjä. Eräässä patterissa käärme oli käynyt oravan kimppuun. Aurora tunsi itsensä orvoksi ja köyhäksi kuin Tuhkimo ja siirtyi huokaisten kirjastoon.

Hänelle tulivat mieleen pitkät lämpimät kesäpäivät, jolloin hän istui lukemassa kotinsa verannalla Suomessa.

Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991. (2. painos 1992)

Kirjojeni kartanon esikuvana on ollut osittain Spadina, tämä kartanomuseo Torontossa. Tekstissä on kuvaus Spadinan salista ja pienestä vierashuoneesta, jotka olen siirtänyt Vaahteralaaksoon.

Spadina House Museum, Toronto. Photo: Anna Amnell

Luistelemassa meren jäällä

Helsingin suosituin luistinrata oli 1900-luvun alussa Pohjoisrannassa meren jäällä, jossa voit nähdä Auroran ja hänen pietarilais-helsinkiläisen serkkunsa luistelemassa. He ovat lämpimästi pukeutuneita. ks oikeanpuoleinen sivupalkki "Aurora ja Pietarin serkut". Kuva: Matti Amnell.

Viime vuosisadalla oli paljon kylmempää kuin nyt. Merikin meni jäähän. Helsingissä voitiin hiihtää keskustan kaduillakin. Ajettiin reellä ja laskettiin kelkkamäkeä. Työnnettin pikkulapsia tai vaikkapa tyttöystävää potkukelkassa. Ulkoiluasusteissa otettiin mallia ulkomaiden muotilehdistä. Asut olivat ehkä vähän yksinkertaisempia kuin nämä, mutta ei kaikilla. Joillakin oli varaa teettää kauniit ulkoiluasut ompelijalla tai he olivat itse taitavia. Tehtiin vanhasta uutta, ja pienemmät lapset perivät isompien lasten vaatteet, kelkat, sukset ja luistimet.

Luistinradat olivat nuorten seurustelupaikkoja. Radat oli valaistu ilalla: soihdut paloivat ja tarjottiin kuumaa juotavaa ja naposteltavaa. Lapset luistelivat päivällä äidin, kotiopettajan tai ison siskon valvonnassa.

Thomas talvisessa Helsingissä Auroraa kosimassa.