Monikulttuurisuus ja maahanmuuttajat nuortenkirjoissani

Olga, venäläisen äidin ja pietarinsuomalaisen isän 13-vuotias tytär  on maahanmuuttaja, jota haukutaan ryssäksi ja kiusataan muutenkin, kun hän muuttaa Pietarista Helsinkiin ja käy Bulevardilla koulua.

Aurora kirjojen päähenkilö "Aurora [Koivu] on usean kulttuurin ihminen, jollaisia Suomessakin tulevaisuudessa on entistä enemmän. Auroran isä oli suomalainen kasvitieteilijä, äiti oli venäläistä sukua." (Irja Båsk: Aurora-tyttökirjatkin osallistuvat piikakeskusteluun. Helsingin Sanomat 18.9.1996)

Palattuaan Torontosta Helsinkiin vuonna 1905 Aurora asuu alussa äitinsä sisaren Sofian ja tämän suomalaisen miehen kodissa. 
Helsingissä puhuttiin 1900-luvun alussa useita kieliä. Torilla ja Kauppahallissa Sofia täti tekee ostoksia suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi, rupattelee joidenkin ystävien kanssa saksaksi ja Auroran sulhasen Thomasin kanssa ranskaksi, sillä hän ei osaa englantia.

Kun aloin tutkia 1900-luvun alun Helsinkiä, hämmästyin sitä, miten monikulttuurinen kaupunki oli. Se vain unohdettiin välillä. Jopa pienessä Iisalmessa oli ihmisiä, jotka olivat muuttaneet muista maista. Heitä ei haukuttu 'mamuiksi' (hirveä sana). Heidän nimensä saattoi olla Pironetti tai jokin venäläinen tai saksalainen nimi.

Kaikissa nuortenkirjoissani on monikulttuurisuutta, siirtolaisia ja maahanmuuttajia. Myös 1500-luvun Helsingissä asui vaikkapa virolaisia ja hollantilaisia, kuten Hans van Sanden, jota on käsitellyt romaaneissaan myös esimerkiksi Pohjolan-Pirhonen.

Kanadasta kertovissa kirjoissani kerrotaan myös Amerikan mustan väestön muutosta Kanadaan. Torontossa oli mustilla oma lääkäri, oma klassisen musiikin musiikin orkesteri. Jo ensimmäisessä Aurora-kirjassa on älykäs Noah-poika. Kirjojani ei mainita, kun puhutaan siirtolaisten eli maahanmuuttajien käsittelystä. Ehkä kirjoitin liian aikaisin. 

Historialliset nuorisoromaanit henkitoreissaan

Vuonna 2014 yhteispainos Aurora-kirjoistani: Vaahtetalaakson Aurora. 2014 Kliikkaa kuva suureksi!

Vielä vuonna 2002 kirjoitettiin: 

“Suomessa historiallinen romaani on varsin suosittu laji, mutta suosio on vaihdellut melkoisesti. Etenkin toisen maailmansodan jälkeen laji tuntui olevan henkitoreissaan (ks. esim. Syväoja 1984; Ihonen 1992). Missään tapauksessa laji ei näyttäisi olevan kuolemassa, ja historiallinen nuorisoromaani voi hyvin. Historiallista nuorisoromaania ovat viime aikoina pitäneet yllä muun muassa Maijaliisa Dieckmann, Yvonne Hoffmann, Kaisa Ikola ja Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell). “ [Kirjoitin kolme ensimmäistä Aurora-kirjaa nimellä Pirkko Pekkarinen]

Markku Ihonen: Tavallista sitkeähenkisempi? Pohdintaa historiallisen romaanin lajin jatkuvuudesta. - vielä kerran: mikä on historiallinen romaani. – Teoksessa Merkkejä ja symboleja. Esseitä kirjallisuudesta ja sen tutkimuksesta. Toim. Markku Lehtimäki. 2002 Tampere University Press

https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65420/merkkeja_ja_symboleja_2002.pdf?sequence=1

Vuonna 2014 kirjoittaa FT Päivi Heikkilä-Halttunen blogissaan:
"Historiallisten lasten- ja nuortenromaanien määrä on vähentynyt viime vuosina: Amnellin lisäksi tästä lajityypistä pitää huolta tällä hetkellä vain Maijaliisa Dieckmann ja Kari Vaijärvi." 

Hän mainitsee, että fantasiaromaanit käsittelevät historiaa. Vrt IHosen kirjoituksen osuus postmodernista historiallisesta romaanista. Ihonen kirjoittaa myös siitä, miksi marksilaisuus suhtautuu väheksyvästi historiallisiin romaaneihin, "marxilaisessa perinteessä on yleensäkin kritikoitu ajatusta ajattomista lajeista".

Jännittävä 1900-luvun alku

Iskelmissäkin laulettiin lentävistä koneista: "Come, Josephine in my flying machine. Up she goes!". Levyn kansi vuodelta 1910. Melkein törmätään kuuhun! Kuva: Dover

"Aikuiset alkoivat keskustella Etlä-Afrikan timanttikaivoksista ja buurisodasta, kiinalaisten boksarien kapinasta ja varsinkin Pariisin suuresta maailmannäyttelystä, jossa he olivat kaikki olleet. He päivittelivät uhkarohkeiden Wrightin veljesten viikko sitten tekemää maailman ensimmäistä ilmalentoa.  Villejä papinpoikia olivat. Ja nainen - Marie Curie - oli juuri saanut Nobel-palkinnon. Anarkistit surmasivat kuninkaita ja presidenttejä. Mihin olikaan maailma menossa?"
Ote kirjastani Aurora. Vaahteralaakson tyttö. 1991 (2. painos 1992), sivu 198.
Ilmailun historiaa

Anna-kirjojen ja Aurora-kirjojen maailmat

Lucy Maud Montgomeryn ensimmäisen Anna-kirjan ensipainos vuodelta 1908. Kustantaja: L. C. Page & Co. Kirja ilmestyi kesäkuussa 1908. 429 sivua. Lucy Maud Montgomery (30.11.1874 Cavendish - 24.4.1942 Toronto) julkaisi tämän jälkeen yhteensä 20 kirjaa, niistä 11 Anna-sarjaa.

Uskon, että tärkein lahja, jonka olen saanut Lucy Maud Montgomeryn kirjoista, on muisto siitä ilosta, jota hänen kirjojensa lukeminen tuotti minulle lapsena. Se on ollut osaltaan innostamassa minua kirjoittamaan lapsille. Tunnen kiitollisuuden lisäksi syvää myötätuntoa ajatellessani hänen elämäänsä, josta sain tietää vasta aikuisena. Mutta en usko, että hänen kirjansa olisivat vaikuttaneet muutoin kirjoittamiini tyttökirjoihin.

Monille suomalaisille käsite tyttökirja taitaa merkitä Lucy Maud Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjoja. Kun toinen nimellä Pirkko Pekkarinen kirjoittamani Aurora-kirja ilmestyi syksyllä 1993, luin muutaman kuukauden kuluttua Helsingin Sanomista kirja-arvostelun, joka alkoi:

"Aurora-sarja mukailee Puolenkuun Emiliaa ja Vihervaaran Annaa ja onnistuu siinä melko mukavasti.--" (Suvi Ahola: Rakkautta ja sortoa. HS/Kulttuuri 13.3.1994)

En tiennyt, olisiko minun pitänyt ilahtua vai loukkaantua. Tuo kirjani kertoo nimittäin vuoden 1905 Helsingistä - ja muut Aurora-kirjanikin Torontosta, jossa Montgomery tosin asui puolet elämästään, mutta kirjoitti siitä vain muutaman luvun yhteen tyttökirjaan, jonka päähenkilö kaipaa pois Torontosta Prinssi Edwardin saarelle ja pääseekin sinne. Hän kirjoitti kuitenkin Toronton lähellä ja Torontossa neljää ensimmäistä kirjaa vaille kaikki kirjansa, kannet ja ilmestymisvuodet täällä.)

Olin lukenut Anna- ja Runotyttö -kirjat viimeksi koululaisena, vuosikymmeniä sitten. Luulin kirjoittaneeni itsenäisesti 1900-luvun alun Torontosta ja Suomesta kahden kulttuurin näkökulmasta. (Samalla tavalla minun sanotaan saaneen vaikutteita Utrion "Vendelasta", jota en ole nähnyt vielä tänä päivänäkään.)

Tiesihän Suvi Aholakin, että olin asunut vuosikymmenen Pohjois-Amerikassa, sillä hän oli ensimmäisen kirjani julkistamistilaisuudessa, jossa siitä kerroin ja mainitaanhan se kirjojen takakannessakin. Liisi Huhtalan ensimmäisestä Aurora-kirjasta kirjoittaman arvostelun hauska otsikko oli  "Anna-kirjojen maailmasta" (HS 20.12,1991). Aurora-kirjat kertovat kuitenkin viktoriaanis-edwardiaanisesta 1900-luvun alun Torontosta vuosina 1903-1905, jolloin Montgomery oli jo yli 30-vuotias ja asui Prinssi Edwardin saarella, kaukana Torontosta. Hänen lapsuutensa ja kouluvuotensa osuivat 1880-luvulle monen tuhannen kilometrin päähän Torontosta. Sinne hän palaa kirjoissaan yhä uudestaan muutettuuaan miehensä kanssa vuonna 1911 Ontarioon, aluksi Toronton lähellä olevaan pieneen Leaskdaleen ja sitten Norvaliin ja lopulta Torontoon.

Esikuvani kirjoittamisessa olivat siihen aikaan enemmänkin englantilaiset klassikot kuten Jane Austen tai E.M. Foster. Englantilainen kirjallisuus yleensäkin oli minulle kovin tuttua ja läheistä jo silloin, koska se oli ollut erikoisaiheenani Helsingin yliopistossa estetiikan opinnoissa, ja pääaineeni oli englantilainen filologia, mikä merkitsi englanninkieliseen kirjallisuuteen perehtymistä. Poikani opiskeli Toronton yliopistossa muun muassa luovaa kirjoittamista, ja innostuin lukemaan kirjoittamisen oppaita, joita oli runsaasti saatavana kirjakaupoissa.

Lucy Maud Montgomeryn kirjat kuvaavat hänen omaa aikaansa, joten niitä ei voida pitää historiallisina nuortenkirjoina. Hän kirjoitti lähinnä omien muistojensa ja havaintojensa perusteella. Mutta kun nykyajan kirjailija kuvaa 1900-luvun alkua, hän joutuu turvautumaan historiallisiin lähdeteoksiin, sanoma- ja aikauslehtiin, väitöskirjoihin ja muuhun tietokirjallisuuteen, maalauksiin, elokuviin, musiikkiin, valokuviin ja museoiden kokoelmiin. Aikalaisten kirjeet, romaanit ja runot voivat myös auttaa, mutta Montgomeryn 1800-luvun lopun Prinssi Edwardin saarten kuvauksista ei olisi ollut minulle hyötyä.

Jotain yhteistä: Palmuhuone kanadalaisessa kartanomuseossa oli alkuna Aurora-kirjoilleni.  Kun näin sen, keksin juonen kirjaan, joka oli vasta kolmas Aurora-kirja (kuvassa Matti Amnellin kuva kirjan kantta varten.).  Oli hauskaa nähdä sama palmuhuone oli yhtenä tapahtumapaikkana Anna-TV-sarjassa.

Kerron Aurora-kirjoissa Kanadasta, jonka tunnen, laaksosta, jossa olen ollut kävelyllä lukemattomia kertoja, josta olen pitänyt luontopäiväkirjaa, puista, kasveista ja eläimistä, vuodenaikojen ja sään vaihteluista, taloista, joissa kävin, vaatteista, huonekaluista ja koriste-esineistä, joita näin museoissa, helteestä, jonka koin. Kerron Toronton luonnosta, eläimistä ja rakennuksista, 1900-luvun alun maailmasta.

Kanadassa sain ensi kerran tietää siitä, millainen ihminen oli Anna-kirjojen takana. Kanadalainen pappi, joka kävi pohjoisamerikkalaiseen tyyliin heti ensimmäisenä viikkona toivottamassa meidät tervetulleeksi uuteen kotikaupunkiimme, kertoi minulle heti alkuun, että Lucy Maud Montgomery oli ollut esimerkillinen papinrouva, tehnyt kotikäyntejä ennätysmäärän, valmistanut käsitöitä myyjäisiin jne. Hän arveli viisaasti, että Montgomery olisi sopiva yhteinen keskustelunaihe, sillä koko sivistynyt maailmahan tuntee Montgomeryn, josta Kanada on ylpeä.

Vuosina 1985 ja 1987 ilmestyivät ensimmäiset Lucy Maud Montgomeryn päiväkirjat. Ne herättivät kohua, sillä aurinkoisena supernaisena pidetty maailmankuulu kirjailija olikin elänyt miltei kahtia jakautunutta elämää loputtomien velvollisuuksien, aviomiehen salassa pidetyn sairauden ja kirjailijantyön ristipaineessa, mikä oli lopulta murtava hänet. Lehtiotsikot kertoivat "Revealing the Woman Behind Anne", "Anne's author faced darkness".

1980-luvun lopulla tulivat kanadalaisen Sullivanin Anna-kirjoista tekemät TV-sarjat, sain filmiyhtiöltä valokuvia, joita olen käyttänyt lehtijuttuihini. Olen lukenut Montgomeryn päiväkirjoja sitä mukaa kun niitä on ilmestynyt. Kirjoitin hänestä Suomeen kaksi lehtijuttua jo 1980-luvulla, toisen hänen lapsuudestaan Prinssi Edwardin saarella ja toisen Toronton ajoilta. Maud Montgomery (hän inhosi nimeä Lucy), viralliselta nimeltään Mrs Ewan Macdonald, asui viimeiset vuotensa Torontossa.

Samaan aikaan eli Torontossa toinenkin maailmankuulu kirjailija, nimittäin Mazo de la Roche, joka oli tullut hyvin rikkaaksi Jalna-kirjoillaan ja palannut kotimaahansa Lontoosta sotaa pakoon. Montgomery ei rikastunut edes elokuvista, sillä kokemattomuuttaan hän oli myynyt ensimmäisen eli kaikkein suosituimmaksi tulleen kirjansa kaikin oikeuksin (!) bostonilaiselle kustantajalle. Hänen tapauksensa vaikutti siihen, että kirjailijoilta ei voida enää vaatia vastaavaa.

"Ihan oikea runotyttö". Julkaistu: Koululainen.1987: 12, s. 8-9.

Lucy Maud Montgomery aikuisena. Lehtijuttuna "Lucy Maud Montgomery, oman aikansa supernainen. Anna-kirjojen äiti itse eli tuskaista kaksoiselämää." – Askel. 1989: 9, s. 36-38.

Kaisa Ikola kertoo ihkauusista Vihervaaran Anna-filmauksista ja antaa linkkejä.
L. M. Montgomery Institute  (Prinssi Edwardin saari)
Lucy Maud Montgomery Society of Ontario 

Miten syntyy kummitusjuttu?

"Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995) kummitus Spadinan kartanon palmuhuoneessa. Kansikuva: Matti Amnell
nyt yhteisniteessä Vaahteralaakson Aurora, joka on myös e-kirjana esim Elisassa.

1800-luvulla lupasi Spadinan kartanon, nykyisen kartanomuseon, silloinen omistaja kuolevalle nuorelle vaimolleen, että hänet haudataan vaimon viereen laaksoon ja arkut kiinnitetään toisiinsa ketjulla. Näin tehtiin.

Kirjailija minussa kysyi: Entä jos lupausta ei olisi pidetty? Entä jos miestä ei olisikaan haudattu vaimon viereen? Syntyi kirja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995), jossa Aurora palaa sulhasensa Thomasin kanssa Kanadaan.
Lue lisää siitä, miksi 1900-luvun alku sopii erityisen hyvin kummitustarinan ajankohdaksi.

Kartanon kummitus (otteita kirjasta)

Puitten oksat iskivät ikkunoihin, pitsiverhot värisivät kuin enkelin siivet. Ruukkupalmut rapisivat ja ojentelivat pitkiä lehtiään. Ilma oli raskas eksoottisten kukkien tuoksusta.

Sali tuli äkkiä aivan pimeäksi, ja myrsky alkoi uudelleen. Ukkonen jyrisi, salama iski ja alkoi sataa kaatamalla. Herra Austinille tuli tukahduttava olo. Hänen päätään alkoi särkeä. Oli parasta mennä yläkertaan nukkumaan, ennen kuin palvelustytöt ilmestyisivät harjoineen ja rikkalapioineen portaita lakaisemaan.

Lintu huusi ulkona pitkään ja valittaen, kuu tuli taas esiin pilven takaa. William Austin näki salin korkeasta peilistä kalpeat kasvonsa ja alakuloisina roikkuvat viiksensä. Hän tunsi kylmän viiman paljaissa säärissään. Jokin kolahti, ja kartanon isäntä William Austin kääntyi.

Palmuhuoneen keskellä, ruukkupalmun leveiden lehtien alla, seisoi hento valkopukuinen olento. Se käänsi hunnun peittämät kasvonsa William Austiniin päin ja kohotti luurankomaiset kätensä.

- Viktoria-täti! voihkaisi William Austin. Viktoria-täti oli tullut vaatimaan rakastettuaan lepäämään vierelleen. William Austin lähti kauhuissaan pakoon, kompastui ja kaatui jysähtäen keskelle salin lattiaa.


huhuja

Elämä jatkui ulkonaisesti samalla tavalla, mutta tunnelma ei ollut enää yhtä iloinen. Kaikki pysyttelivät talossa ja sen lähellä, sillä lähiseudulle oli levinnyt yhä omituisempia huhuja kartanon kummituksesta.

Valkoinen rouva, joksi haamua oli alettu sanoa, oli nähty nyt laaksossakin, milloin kävelemässä, milloin kukkia poimimassa tai viemässä ankkoja uimaan, milloin seisomassa kaarisillalla ja tuijottamassa veteen. Joku väitti nähneensä laakson reunalla myös aavekoiran, aivan samannäköisen kuin se, joka oli ollut kaupungintalon kellotornissa ja kadonnut myrsky-yönä.

Vaahteralaakson kartanossa kaikki olivat sitä mieltä, että oli tehtävä jotain ja pian. Nyt odotettiin vain rouva Austinin nuorimman veljen Edwardin paluuta Euroopasta. Kummittelu oli saatava loppumaan tai sitten piti muuttaa pois, mutta kukapa ostaisi kummitustalon. Kartano jäisi varmaankin tyhjilleen. Herra Austinille ei haluttu kertoa asiasta ollenkaan.

Eräänä kuutamoisena yönä säälimätön kummitus yritti lähestyä potilasta. Näin ainakin väitti neiti Florence, joka herätti rouva Jonesin keskellä yötä ja väitti ajaneensa kummitusta hiilihangon kanssa kartanon alakerrassa.

Kerjäävä kulkurikin sanoo nähneensä kummituksen..

Kulkuri tuli hattu kädessä rouva Jonesia kohden. Hänellä oli yllään kitistynyt puvuntakki ja löysinä lököttävät housut. Hän raapi itseään hermostuneena.
Sillä on varmaankin täitä, ajatteli Ella ja tunsi aivan kutinaa tukassaan. Ei kai siltä vain hypännyt minuun kirppukin? Kulkurin vaatteet lemusivat homeelle, ulolle ja kuolleen rotan raadolle. Hänen kasvonsa ja kynnenaluksensa olivat likaiset. Varvas pisti esiin kengän pohjan ja päällisen välistä.
- Siellä oli haamu keskellä tietä, mitenkä minä olisin uskaltanut? mies kuiskasi vapisevalla äänellä.
- Harhanäkyjä olette nähnyt, ei haamuja ole olemassakaan. Nyt sitä on ryypätty, hys siitä, sanoi rouva Jones hermostuneena.
Ella tiesi, että rouva Jones ei antanut koskaan mitään ruokaa humalaisille.
- Vannon Korkeimman kautta, että puhun totta. Se oli nainen valkoisessa mekossa ja se ripotteli kukkia haudalle, punaisia kukkia. Sitten se huomasi minut ja alkoi tulla kohti. Jopas sain jalat alleni.

Jospa kummitus olikin totta..

Kun Mary rupesi tarkemmin ajattelemaan, hän muisti, että oli tuntenut usein outoa kolkkoutta ja selittämätöntä vetoa palmuhuoneessa. Ehkä hän oli kuullut merkillisiä ääniä: ikkunoitten pauketta ja kissojen sihinää. Ehkä hän oli kuullut joskus itkuakin, mutta oli luullut, että se oli Molly.

Maryn kädet alkoivat vapista. Jos kaikki huhut olivatkin totta, jos talossa olikin oikea kummitus. Hän ollut tietänyt siitä mitään, vaan oli nukkunut yönsä kaikessa rauhassa ja käynyt keskellä yötäkin keittiössä ottamassa yskäntippoja.
Kerran salissa oli ollut kalmanhajua, mutta silloin se oli ollut onneksi vain kuollut hiiri maton alla, ajatteli Mary helpottuneena.

Edward haluaa ottaa valokuvan kummituksesta.

- Jos täällä on todellakin kummitus tai kummituksia, älkää ihmeessä karkottako niitä vielä ennen kuin olen ottanut niistä valokuvan, pyysi Edward. - Ajatelkaa, mikä sensaatio se olisi ensi kesänä valokuvaajien konferenssissa Lontoossa.
--
- Olenko ymmärtänyt, että kummitus rauhoitetaan muutamaksi päiväksi, kunnes olen ottanut siitä valokuvat, ja sitten vasta kutsutaan kummituksenkarkottaja? sanoi Edward.
- Edward, hyvä mies, et kai sinäkin usko, että kummituksia on olemassa! parahti Thomas.
- No ainakin muutaman päivän, että tulevat kuvaan, sanoi Edward ja iski silmää. - Ensin koetan kuvata valkoisen rouvan salissa. Jos se ei onnistu, sitten laaksossa. Haluan salin rauhoitetuksi alueeksi tulevan kuutamon ajaksi. Sopiiko? Kuutamon aikaanhan se liikkuu?

Niin Edward asettui asumaan seuraaviksi öiksi kartanon saliin, levitti telttavuoteensa flyygelin viereen, laittoi kaikki valokuvauslaitteensa valmiiksi ja alkoi lukea Poen kauhutarinoita, " päästäkseen oikeaan tunnelmaan", kuten hän sanoi.

- Vain yksi näpäys ja olen maailmankuulu, sanoi Edward. Hänen intonsa kuitenkin haihtui muutamassa päivässä, kun kummitusta ei kuulunut.
- Minä en hellitä, ennen kuin se daami on täällä tallella, sanoi Edward taputtaen isoa mustaa kameraansa. - Pitää yrittää laaksoa.

Aurora, Thomas ja Vanessa päättävät lähteä kummitusjahtiin.

Yölinnut huutelivat, pöllö huhuili. Lyhdyn valo heijastui puron pintaan heidän kulkiessaan sillan yli. Lyhdyn ympärille lenteli suuria yöperhosia, pelottavina kykloopin silmineen ja samettimaisine tummine siipineen. Joukko lepakoita lehahti esiin vanhasta puunrungosta. He olivat nyt laakson toisella rinteellä, ja siellä vaahteroitten keskellä olisi pieni aukio, suvun oma hautausmaa, jonne oli haudattu vain nuorena kuollut Viktoria-rouva.

Sitten kuu tuli kokonaan pilvestä. Kukkulalla seisoi hohtavanvalkoinen hahmo. Se oli kääntänyt kasvonsa kaupunkiin päin. Utuinen huntu heilui tuulessa sen ympärillä. Sen täytyi olla Viktoria. Thomas tunsi selvästi liljan tuoksun. Se tuli suuresta kukkakimpusta, jota kummitus piti kädessään.


Lue loput kummitusjutusta kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. Se on loppuunmyyty, ja sitä on kirjastoissa. Kirjoitin sen nimellä Pirkko Pekkarinen. Kirja sisältyy yhteisniteeseen Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3. Kokosin siihen kolme Aurora-kirjaani. Sitä on myös e-kirjana.

Voiko tyttökirjassa olla kauhua ja jännitystä?

Kuva/Cover picture: Matti Amnell
Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995
(Ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa kirjoitin nimellä Pirkko Pekkarinen)
Yhteisnide Aurora-kirjoista Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora 2014 BoD, myös e-kirjana

On sanottu, että historiallinen romaani kuvaa sellaista,  mikä voi tapahtua nimenomaan tiettynä aikakautena. Minun tarkoituksenani on ollut Aurora-kirjoissa kertoa hyviä tarinoita ja tehdä lukijalle tutuksi 1900-luvun alun elämäntyyliä ja Kanadan luontoa.

1900-luvun alulle olivat tyypillisiä monet kummitusromaaniin sopivat asiat: kiinnostus yliluonnollisiin asioihin, yritys valokuvata haamuja, Freud ja psykoanalyysin alku (alitajunta, unet, lapsuuden traumat, unissakävely).

Herrasnuoret olivat joutilaita, köyhät lapset palvelijoina. Oli salaperäisiä hylättyjä lapsia. Oli ihmeelliset ja monimutkaiset hautajais- ja suremisrituaalit.

Sopivaa rekvisiittaa tarjoavat valkoiset maata laahaavat leningit ja tavarapaljoudet ullakoilla. Sähkövalot olivat harvinaisia ja sammuivat helposti. Upeat viktoriaaniset talot olivat suunnattoman suuria, palvelijat ylirasittuneita ja oppimattomia. Suomalaisten palvelustyttöjen lukutaitoa ihmeteltiin.

1900-luvun alku oli aivan kuin toinen maailma Toronto ja Kanada olivat osa brittiläistä imperiumia. Oli yhteyksiä eri puolille maailmaa. Matkusteltiin sukulaisten luo Intiaan, oli siirtolaisia, irlantilaisia orpoja tuotiin palvelijoiksi. Torontossa on edelleenkin syviä rotkomaisia laaksoja, on intiaanit ja lähellä myyttinen Niagara.



Spadinan museo. Etualalla puutarha. Kuva: Anna Amnell Copyright


Käynti Spadinan kartanomuseossa Torontossa vuonna 1987 oli alkuna koko Aurora-sarjalle. Palmuhuoneessa ajattelin: tästä voisi kirjoittaa kummitusromaanin. Sellainen tuli vasta kolmannesta Aurora-kirjasta.

1800-luvulla Spadinan silloinen omistaja lupasi kuolevalle nuorelle vaimolleen, että hänet haudataan vaimon viereen laaksoon ja arkut kiinnitetään toisiinsa ketjulla. Näin tehtiin. Kirjailija minussa kysyi: Entä jos lupausta ei olisi pidetty? Entä jos miestä ei olisikaan haudattu vaimon viereen? Syntyi kirja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995), jossa Aurora palaa sulhasensa Thomasin kanssa Kanadaan.



Spadina. Etualalla palmuhuone. Kuva: Anna Amnell Copyright


Thomasin isä on vastustanut nuorten liittoa. Nyt hän on sairaana, hän on saanut sydänkohtauksen kartanon palmuhuoneessa. Huhutaan, että hän pelästyi kummitusta, jonka on nähty liikkuvan kartanossa ja sen lähistöllä. Kuka kummittelee? Etsiikö nuori rouva miestään, jota ei haudattukaan laaksoon? Aurora, Thomas ja Thomasin sisar Vanessa ratkaisevat kummituksen arvoituksen.

Keskeiseksi henkilöksi tulee kuitenkin 13-vuotiasi orpo palvelustyttö Molly. Hänenkin ongelmansa ratkeavat lopussa ainakin osittain. Kirjan jännitys tulee juonesta, kummituksen metsästämisestä ja kummittelun syiden etsimisestä. Kirjassa on yksi iso mysteeri ja paljon pieniä.

Juuri kaikki nuo pienet asiat, äänet, tuoksut, tuntemukset, luovat jännityksen. Lukija kääntää sivua ripeästi. Myöhemmin hän voi palata kirjaan, kun tajuaa, että olihan siinä muutakin kuin kummitusjuttu. Koska nuorimmat lukijani ovat kahdeksanvuotiaita, kirjoissani ei ole seksiä, selvää erotiikkaa, eikä väkivaltaa. Monet lukijoistani ovat aikuisia, siksi kirjoissani on monikerroksisuutta eli tässä tapauksessa viittauksia Freudiin ja kulttuurihistoriaan.

Yllätys on ollut se, että joissakin lukijoissa herätti eniten kauhua kummitusta pakoon juokseva 1900-alulle tyypillinen kulkuri, viinalle lemuava hahmo, joka on pukeutunut rähjäiseen herrasmiehen asuun. Juuri tällaisiin vaatteisiin pukeutuneesta kulkurista teki Chaplin nostalgisen, hauskan ja jopa romanttisen henkilön elokuvissaan.

Huom!Matti Amnellin piirtämässä kansikuvassa haamu liikkuu samassa torontolaisen kartanomuseon Spadinan palmuhuoneessa, joka nähtiin myös Anna-kirjoista tehdyssä TV-sarjassa.

Tämän kirjoituksen pohjana on Nuorisokirjailijain kevätseminaarissa Hanasaaressa 19.4.1997 pidetty puheenvuoro.