Näytetään tekstit, joissa on tunniste kummitukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kummitukset. Näytä kaikki tekstit

5.10.2017

Jälleen uusi kirja-arvostelu vuoden 1995 kirjastani

Aurora ja Villikyyhkysten aika 1995

Kirjan kannen kuva on poikani Matti Amnellin tekemä akvarelli, kirja-sarjan yhtenä esikuvana olleen Spadina-museon palmuhuoneesta. (Kansi on muuten kustantajan tekemä ja art nouveau-tyyliä)



On aina hauska yllätys löytää uusi, kesällä 2017 kirjoitettu, kirja-arvostelu yli 20 vuotta sitten ilmestyneestä kirjastani! Kiitos, Aino! [Uudet värikollaasit] Aurora pysyy mukana!

"Eletään 1900-luvun alkuvuosikymmentä. Auroran vaiheiden myötä Pekkarinen [Amnell] on tuonut esiin Suomen historian ja maailman tapahtumien vaiheita. Tässä teoksessa ei niinkään yksityiskohtina ole historian tapahtumat, ajankuvaa ovat paremminkin luomassa pienet detaljit korseteista ja esiliinoista, joista jälkimmäinen ei toki tarkoita vaatetta, Kodakin kameraan ja San Franciscon maanjäristyksestä Kitchiin. Kitch-sana sai minut lukiessani mietteliääksi (tunnettiinko termi kyseisenä aikana - kyllä)  samoin kuin Thomasin sanat, että paikka, josssa Aurora asui oli täynnä Viktoriaanista romua.  Myös muutamia kirjallisuusviitteitä on sekä yleissivistävää tietoutta kuten viittaus Florence Nightingaleen uraauurtavana sairaanhoitajana. Erikoisin viite oli viittaus Apollinierin runo sähkölle.

Aurora ja villikyyhkysten aika on hieman erilainen  kuin aiemmat sarjan teokset, vaikka jatkaakin  Auroran ja Thomasin vaiheita ja kaipuu Pariisiin kytee edelleen nuorten mielissä. Erilaisuus tulee kummitustarinasta ja lopun jälkisanoista, jotka tavallaan luovat tarinaan legendamaista ja fantasianomaista otetta."
Lue koko arvostelu
Tässä teoksessa ei niinkään yksityiskohtina ole historian tapahtumat, ajankuvaa ovat paremminkin luomassa pienet detaljit korseteista ja esiliinoista, joista jälkimmäinen ei toki tarkoita vaatetta, Kodakin kameraan ja San Franciscon maanjäristyksestä Kitchiin. Kitch-sana sai minut lukiessani mietteliääksi (tunnettiinko termi kyseisenä aikana - kyllä)  samoin kuin Thomasin sanat, että paikka, josssa Aurora asui oli täynnä Viktoriaanista romua.  Myös muutamia kirjallisuusviitteitä on sekä yleissivistävää tietoutta kuten viittaus Florence Nightingaleen uraauurtavana sairaanhoitajana. Erikoisin viite oli viittaus Apollinierin runo sähkölle.

Aurora ja villikyyhkysten aika on hieman erilainen  kuin aiemmat sarjan teokset, vaikka jatkaakin  Auroran ja Thomasin vaiheita ja kaipuu Pariisiin kytee edelleen nuorten mielissä. Erilaisuus tulee kummitustarinasta ja lopun jälkisanoista, jotka tavallaan luovat tarinaan legendamaista ja fantasianomaista otetta."
Lue koko arvostelu

Sheferijm - ajatuksia kirjoista -blogista 
100 suomalaista kirjaa


P.S. Tämä romaani sisältyy yhteispainokseeni Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora ISBN 978-952-286-355-3, jota saa nettikaupoista.

villikyyhk takakansi

Klikkaa kuva suureksi, niin voit lukea takakannen tekstin

5.3.2010

Toisessa hahmossa



Kuva: Matti Amnell

Heitä vastaan käveli ylös soratietä hitaasti valkoinen hahmo. Vanessa ja Aurora takertuivat Thomasiin. Kummitus tuli lähemmäksi. Thomas nosti sormen huulilleen.
Se oli omituinen kummitus. Se laahusti ylös mäkeä raskain askelin kuin vetäen näkymätöntä taakkaa. Se liikkui vaappuen ja näytti kaatuvan millä hetkellä hyvänsä. Se huojui ja huojui, ja sen pitkä mekko laahasi maata.
Sitten he eivät enää tienneet, uskoako silmiään. Kirkkaammassa valossa he näkivät nyt selvästi koko kummituksen. He näkivät sen löysän valkoisen mekon, joka ei ollutkaan hohtavanvalkoinen, vaan tahrainen ja tummunut. He näkivät ammottavat aukot hunnussa ja risut ja roskat, jotka olivat kerääntyneet laahuksen päälle. Sitten kummitus hoippui korkeakantaisissa lonksuvissa kengissä heidän ohitseen.

Ote kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995 (julkaistu nimellä Pirkko Pekkarinen)

Näin syntyi kummitustarina

Pakinaperjantai

9.7.2008

Miten syntyy kummitusjuttu?

Aurora III 1995, front cover

"Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995) kummitus Spadinan kartanon palmuhuoneessa. Kansikuva: Matti Amnell
nyt yhteisniteessä Vaahteralaakson Aurora, joka on myös e-kirjana esim Elisassa.

1800-luvulla lupasi Spadinan kartanon, nykyisen kartanomuseon, silloinen omistaja kuolevalle nuorelle vaimolleen, että hänet haudataan vaimon viereen laaksoon ja arkut kiinnitetään toisiinsa ketjulla. Näin tehtiin.

Kirjailija minussa kysyi: Entä jos lupausta ei olisi pidetty? Entä jos miestä ei olisikaan haudattu vaimon viereen? Syntyi kirja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995), jossa Aurora palaa sulhasensa Thomasin kanssa Kanadaan.
Lue lisää siitä, miksi 1900-luvun alku sopii erityisen hyvin kummitustarinan ajankohdaksi.

Kartanon kummitus (otteita kirjasta)

Puitten oksat iskivät ikkunoihin, pitsiverhot värisivät kuin enkelin siivet. Ruukkupalmut rapisivat ja ojentelivat pitkiä lehtiään. Ilma oli raskas eksoottisten kukkien tuoksusta.

Sali tuli äkkiä aivan pimeäksi, ja myrsky alkoi uudelleen. Ukkonen jyrisi, salama iski ja alkoi sataa kaatamalla. Herra Austinille tuli tukahduttava olo. Hänen päätään alkoi särkeä. Oli parasta mennä yläkertaan nukkumaan, ennen kuin palvelustytöt ilmestyisivät harjoineen ja rikkalapioineen portaita lakaisemaan.

Lintu huusi ulkona pitkään ja valittaen, kuu tuli taas esiin pilven takaa. William Austin näki salin korkeasta peilistä kalpeat kasvonsa ja alakuloisina roikkuvat viiksensä. Hän tunsi kylmän viiman paljaissa säärissään. Jokin kolahti, ja kartanon isäntä William Austin kääntyi.

Palmuhuoneen keskellä, ruukkupalmun leveiden lehtien alla, seisoi hento valkopukuinen olento. Se käänsi hunnun peittämät kasvonsa William Austiniin päin ja kohotti luurankomaiset kätensä.

- Viktoria-täti! voihkaisi William Austin. Viktoria-täti oli tullut vaatimaan rakastettuaan lepäämään vierelleen. William Austin lähti kauhuissaan pakoon, kompastui ja kaatui jysähtäen keskelle salin lattiaa.


huhuja

Elämä jatkui ulkonaisesti samalla tavalla, mutta tunnelma ei ollut enää yhtä iloinen. Kaikki pysyttelivät talossa ja sen lähellä, sillä lähiseudulle oli levinnyt yhä omituisempia huhuja kartanon kummituksesta.

Valkoinen rouva, joksi haamua oli alettu sanoa, oli nähty nyt laaksossakin, milloin kävelemässä, milloin kukkia poimimassa tai viemässä ankkoja uimaan, milloin seisomassa kaarisillalla ja tuijottamassa veteen. Joku väitti nähneensä laakson reunalla myös aavekoiran, aivan samannäköisen kuin se, joka oli ollut kaupungintalon kellotornissa ja kadonnut myrsky-yönä.

Vaahteralaakson kartanossa kaikki olivat sitä mieltä, että oli tehtävä jotain ja pian. Nyt odotettiin vain rouva Austinin nuorimman veljen Edwardin paluuta Euroopasta. Kummittelu oli saatava loppumaan tai sitten piti muuttaa pois, mutta kukapa ostaisi kummitustalon. Kartano jäisi varmaankin tyhjilleen. Herra Austinille ei haluttu kertoa asiasta ollenkaan.

Eräänä kuutamoisena yönä säälimätön kummitus yritti lähestyä potilasta. Näin ainakin väitti neiti Florence, joka herätti rouva Jonesin keskellä yötä ja väitti ajaneensa kummitusta hiilihangon kanssa kartanon alakerrassa.

Kerjäävä kulkurikin sanoo nähneensä kummituksen..

Kulkuri tuli hattu kädessä rouva Jonesia kohden. Hänellä oli yllään kitistynyt puvuntakki ja löysinä lököttävät housut. Hän raapi itseään hermostuneena.
Sillä on varmaankin täitä, ajatteli Ella ja tunsi aivan kutinaa tukassaan. Ei kai siltä vain hypännyt minuun kirppukin? Kulkurin vaatteet lemusivat homeelle, ulolle ja kuolleen rotan raadolle. Hänen kasvonsa ja kynnenaluksensa olivat likaiset. Varvas pisti esiin kengän pohjan ja päällisen välistä.
- Siellä oli haamu keskellä tietä, mitenkä minä olisin uskaltanut? mies kuiskasi vapisevalla äänellä.
- Harhanäkyjä olette nähnyt, ei haamuja ole olemassakaan. Nyt sitä on ryypätty, hys siitä, sanoi rouva Jones hermostuneena.
Ella tiesi, että rouva Jones ei antanut koskaan mitään ruokaa humalaisille.
- Vannon Korkeimman kautta, että puhun totta. Se oli nainen valkoisessa mekossa ja se ripotteli kukkia haudalle, punaisia kukkia. Sitten se huomasi minut ja alkoi tulla kohti. Jopas sain jalat alleni.

Jospa kummitus olikin totta..

Kun Mary rupesi tarkemmin ajattelemaan, hän muisti, että oli tuntenut usein outoa kolkkoutta ja selittämätöntä vetoa palmuhuoneessa. Ehkä hän oli kuullut merkillisiä ääniä: ikkunoitten pauketta ja kissojen sihinää. Ehkä hän oli kuullut joskus itkuakin, mutta oli luullut, että se oli Molly.

Maryn kädet alkoivat vapista. Jos kaikki huhut olivatkin totta, jos talossa olikin oikea kummitus. Hän ollut tietänyt siitä mitään, vaan oli nukkunut yönsä kaikessa rauhassa ja käynyt keskellä yötäkin keittiössä ottamassa yskäntippoja.
Kerran salissa oli ollut kalmanhajua, mutta silloin se oli ollut onneksi vain kuollut hiiri maton alla, ajatteli Mary helpottuneena.

Edward haluaa ottaa valokuvan kummituksesta.

- Jos täällä on todellakin kummitus tai kummituksia, älkää ihmeessä karkottako niitä vielä ennen kuin olen ottanut niistä valokuvan, pyysi Edward. - Ajatelkaa, mikä sensaatio se olisi ensi kesänä valokuvaajien konferenssissa Lontoossa.
--
- Olenko ymmärtänyt, että kummitus rauhoitetaan muutamaksi päiväksi, kunnes olen ottanut siitä valokuvat, ja sitten vasta kutsutaan kummituksenkarkottaja? sanoi Edward.
- Edward, hyvä mies, et kai sinäkin usko, että kummituksia on olemassa! parahti Thomas.
- No ainakin muutaman päivän, että tulevat kuvaan, sanoi Edward ja iski silmää. - Ensin koetan kuvata valkoisen rouvan salissa. Jos se ei onnistu, sitten laaksossa. Haluan salin rauhoitetuksi alueeksi tulevan kuutamon ajaksi. Sopiiko? Kuutamon aikaanhan se liikkuu?

Niin Edward asettui asumaan seuraaviksi öiksi kartanon saliin, levitti telttavuoteensa flyygelin viereen, laittoi kaikki valokuvauslaitteensa valmiiksi ja alkoi lukea Poen kauhutarinoita, " päästäkseen oikeaan tunnelmaan", kuten hän sanoi.

- Vain yksi näpäys ja olen maailmankuulu, sanoi Edward. Hänen intonsa kuitenkin haihtui muutamassa päivässä, kun kummitusta ei kuulunut.
- Minä en hellitä, ennen kuin se daami on täällä tallella, sanoi Edward taputtaen isoa mustaa kameraansa. - Pitää yrittää laaksoa.

Aurora, Thomas ja Vanessa päättävät lähteä kummitusjahtiin.

Yölinnut huutelivat, pöllö huhuili. Lyhdyn valo heijastui puron pintaan heidän kulkiessaan sillan yli. Lyhdyn ympärille lenteli suuria yöperhosia, pelottavina kykloopin silmineen ja samettimaisine tummine siipineen. Joukko lepakoita lehahti esiin vanhasta puunrungosta. He olivat nyt laakson toisella rinteellä, ja siellä vaahteroitten keskellä olisi pieni aukio, suvun oma hautausmaa, jonne oli haudattu vain nuorena kuollut Viktoria-rouva.

Sitten kuu tuli kokonaan pilvestä. Kukkulalla seisoi hohtavanvalkoinen hahmo. Se oli kääntänyt kasvonsa kaupunkiin päin. Utuinen huntu heilui tuulessa sen ympärillä. Sen täytyi olla Viktoria. Thomas tunsi selvästi liljan tuoksun. Se tuli suuresta kukkakimpusta, jota kummitus piti kädessään.


Lue loput kummitusjutusta kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. Se on loppuunmyyty, ja sitä on kirjastoissa. Kirjoitin sen nimellä Pirkko Pekkarinen. Kirja sisältyy yhteisniteeseen Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3. Kokosin siihen kolme Aurora-kirjaani. Sitä on myös e-kirjana.


21.11.2006

Voiko tyttökirjassa olla kauhua ja jännitystä?

Aurora ja villikyyhkysten aika

Kuva/Cover picture: Matti Amnell
Aurora ja villikyyhkysten aika. 1995
(Ensimmäiset kolme Aurora-kirjaa kirjoitin nimellä Pirkko Pekkarinen)
Yhteisnide Aurora-kirjoista Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora 2014 BoD, myös e-kirjana



On sanottu, että historiallinen romaani kuvaa sellaista,  mikä voi tapahtua nimenomaan tiettynä aikakautena. Minun tarkoituksenani on ollut Aurora-kirjoissa kertoa hyviä tarinoita ja tehdä lukijalle tutuksi 1900-luvun alun elämäntyyliä ja Kanadan luontoa.

1900-luvun alulle olivat tyypillisiä monet kummitusromaaniin sopivat asiat: kiinnostus yliluonnollisiin asioihin, yritys valokuvata haamuja, Freud ja psykoanalyysin alku (alitajunta, unet, lapsuuden traumat, unissakävely).

Herrasnuoret olivat joutilaita, köyhät lapset palvelijoina. Oli salaperäisiä hylättyjä lapsia. Oli ihmeelliset ja monimutkaiset hautajais- ja suremisrituaalit.

Sopivaa rekvisiittaa tarjoavat valkoiset maata laahaavat leningit ja tavarapaljoudet ullakoilla. Sähkövalot olivat harvinaisia ja sammuivat helposti. Upeat viktoriaaniset talot olivat suunnattoman suuria, palvelijat ylirasittuneita ja oppimattomia. Suomalaisten palvelustyttöjen lukutaitoa ihmeteltiin.

1900-luvun alku oli aivan kuin toinen maailma Toronto ja Kanada olivat osa brittiläistä imperiumia. Oli yhteyksiä eri puolille maailmaa. Matkusteltiin sukulaisten luo Intiaan, oli siirtolaisia, irlantilaisia orpoja tuotiin palvelijoiksi. Torontossa on edelleenkin syviä rotkomaisia laaksoja, on intiaanit ja lähellä myyttinen Niagara.

Spadina, garden

Spadinan museo. Etualalla puutarha. Kuva: Anna Amnell Copyright


Käynti Spadinan kartanomuseossa Torontossa vuonna 1987 oli alkuna koko Aurora-sarjalle. Palmuhuoneessa ajattelin: tästä voisi kirjoittaa kummitusromaanin. Sellainen tuli vasta kolmannesta Aurora-kirjasta.

1800-luvulla Spadinan silloinen omistaja lupasi kuolevalle nuorelle vaimolleen, että hänet haudataan vaimon viereen laaksoon ja arkut kiinnitetään toisiinsa ketjulla. Näin tehtiin. Kirjailija minussa kysyi: Entä jos lupausta ei olisi pidetty? Entä jos miestä ei olisikaan haudattu vaimon viereen? Syntyi kirja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995), jossa Aurora palaa sulhasensa Thomasin kanssa Kanadaan.

Spadina

Spadina. Etualalla palmuhuone. Kuva: Anna Amnell Copyright


Thomasin isä on vastustanut nuorten liittoa. Nyt hän on sairaana, hän on saanut sydänkohtauksen kartanon palmuhuoneessa. Huhutaan, että hän pelästyi kummitusta, jonka on nähty liikkuvan kartanossa ja sen lähistöllä. Kuka kummittelee? Etsiikö nuori rouva miestään, jota ei haudattukaan laaksoon? Aurora, Thomas ja Thomasin sisar Vanessa ratkaisevat kummituksen arvoituksen.

Keskeiseksi henkilöksi tulee kuitenkin 13-vuotiasi orpo palvelustyttö Molly. Hänenkin ongelmansa ratkeavat lopussa ainakin osittain. Kirjan jännitys tulee juonesta, kummituksen metsästämisestä ja kummittelun syiden etsimisestä. Kirjassa on yksi iso mysteeri ja paljon pieniä.

Juuri kaikki nuo pienet asiat, äänet, tuoksut, tuntemukset, luovat jännityksen. Lukija kääntää sivua ripeästi. Myöhemmin hän voi palata kirjaan, kun tajuaa, että olihan siinä muutakin kuin kummitusjuttu. Koska nuorimmat lukijani ovat kahdeksanvuotiaita, kirjoissani ei ole seksiä, selvää erotiikkaa, eikä väkivaltaa. Monet lukijoistani ovat aikuisia, siksi kirjoissani on monikerroksisuutta eli tässä tapauksessa viittauksia Freudiin ja kulttuurihistoriaan.

Yllätys on ollut se, että joissakin lukijoissa herätti eniten kauhua kummitusta pakoon juokseva 1900-alulle tyypillinen kulkuri, viinalle lemuava hahmo, joka on pukeutunut rähjäiseen herrasmiehen asuun. Juuri tällaisiin vaatteisiin pukeutuneesta kulkurista teki Chaplin nostalgisen, hauskan ja jopa romanttisen henkilön elokuvissaan.

Huom!Matti Amnellin piirtämässä kansikuvassa haamu liikkuu samassa torontolaisen kartanomuseon Spadinan palmuhuoneessa, joka nähtiin myös Anna-kirjoista tehdyssä TV-sarjassa.

Tämän kirjoituksen pohjana on Nuorisokirjailijain kevätseminaarissa Hanasaaressa 19.4.1997 pidetty puheenvuoro.