Lehmien nimet

 Lehmä astelee arvokaasti kulkueessa Sveitsissä, jossa arvostetaan maataloutta.

Ainakin ennen aikaan lehmillä oli ihanat nimet. Teini-ikäiselle tädilleni lehmät olivat lemmikkieläimiä. Hän harjasi niiden otsatukkia. Sisarvainaani anoppi (Olavi Paavolaisen naapuri) ei mennyt  keskikoulun jälkeen Terijoella lukioon, vaan karjakkokouluun, sillä hän tykkäsi niin paljon lehmistä. Evakkona hän päätyi Iisalmelle (Sandelsin) Partalan Moisioon emännäksi.

Lue Iida ja lehmien nimet - jotka löysin Haiharan museosta.

Laivassa matkalla Kanadaan Iidalle tuli koti-ikävä:

”Hänelle tuli ikävä pihlajan ja juhannusruusun tuoksua ja pääskysiä, jotka rakentavat pesäänsä kotimökin räystään alle. Ruiskukkaa työntyy pellon reunalla ja mesimarjat kukkivat kohta ojan pientareella. Maistaako hän enää koskaan mesikkaa?

Entä Kettulan talon lehmät? Hoitavatkohan toiset tytöt niitä hyvin? Keräävätkö niille horsmia radan varrelta? Jutteleeko niille nyt enää kukaan? Iida oli kammannut otsatukatkin lehmiltä ja puhunut niille lempeästi.

Iida itki hiljaa ja tuuditti itsensä uneen muistelemalla kutakin lehmää nimeltä: Rusina, Ihana, Papuna, Onnenkukka ja Prinsessa, Unelma, Mustikka, Omena ja Sitruuna, Heluna, Kielo, Pilkku, Nunna, Mamselli ja sen pieni vasikka Nuppu.”

Vaahteralaakson Aurora, yhteispainos Aurora 1-3,  2014 - Osa I ”Aurora, vaahteralaakson tyttö" (1991, 2. painos 1992),” sivu 50.

Iida ja lehmien nimet Haiharan museosta

Victor Westerholm: Lehmiä koivumetsässä, 1886. Cows in a birchwood.

Kun kirjoitin 1990-luvun alussa ensimmäistä Aurora-kirjaa, kävin mieheni kanssa Tampereella Haiharan museossa katsomassa näyttelyä 1900-luvun alun ihmisistä ja elämäntyylistä. Piirsin erään 1900-luvun alun tytön seinällä olevan valokuvan mukaan. Siitä syntyi Iida Suominen, jonka kanssa Aurora lähtee Kanadaan.

”Hän oli pitkä ja tukevarakenteinen. Hänen paksu pellavanvaalea tukkansa riippui yhdellä palmikolla selässä. Hänellä oli päällään harmaamustaraitainen nilkkoihin ulottuva rypytetty villahame ja harmaavalkoraitainen pusero, jossa oli kolmetoista pientä kankaalla päällystettyä nappia.” (yhteispainos, sivut 27-28)

Iida on savolainen, ja fiktiivinen maalaistalo Kettula, jossa hän on palvelijana, on Pohjois-Savossa. Iida pitää lehmistä, niin kuin pitivät monet tytöt entiseen aikaan. Teini-ikäinen tätini kampasi otsatukat lehmiltä. Esikoisteokseni lehmille tuli nimet Haiharan museosta.

Maitohorsma. Wikimedia Kallerna

 Laivassa matkalla Kanadaan Iidalle tuli koti-ikävä:

”Hänelle tuli ikävä pihlajan ja juhannusruusun tuoksua ja pääskysiä, jotka rakentavat pesäänsä kotimökin räystään alle. Ruiskukkaa työntyy pellon reunalla ja mesimarjat kukkivat kohta ojan pientareella. Maistaako hän enää koskaan mesikkaa?

Entä Kettulan talon lehmät? Hoitavatkohan toiset tytöt niitä hyvin? Keräävätkö niille horsmia radan varrelta? Jutteleeko niille nyt enää kukaan? Iida oli kammannut otsatukatkin lehmiltä ja puhunut niille lempeästi.

Iida itki hiljaa ja tuuditti itsensä uneen muistelemalla kutakin lehmää nimeltä: Rusina, Ihana, Papuna, Onnenkukka ja Prinsessa, Unelma, Mustikka, Omena ja Sitruuna, Heluna, Kielo, Pilkku, Nunna, Mamselli ja sen pieni vasikka Nuppu.”

Vaahteralaakson Aurora, yhteispainos Aurora 1-3  2014 - Osa I ”Aurora, vaahteralaakson tyttö" (1991, 2. painos 1992),” sivu 50.