Lehmä astelee arvokaasti kulkueessa Sveitsissä, jossa arvostetaan maataloutta.
Ainakin ennen aikaan lehmillä oli ihanat nimet. Teini-ikäiselle tädilleni lehmät olivat lemmikkieläimiä. Hän harjasi niiden otsatukkia. Sisarvainaani anoppi (Olavi Paavolaisen naapuri) ei mennyt keskikoulun jälkeen Terijoella lukioon, vaan karjakkokouluun, sillä hän tykkäsi niin paljon lehmistä. Evakkona hän päätyi Iisalmelle (Sandelsin) Partalan Moisioon emännäksi.
Lue Iida ja lehmien nimet - jotka löysin Haiharan museosta.
Laivassa matkalla Kanadaan Iidalle tuli koti-ikävä:
”Hänelle
tuli ikävä pihlajan ja juhannusruusun tuoksua ja pääskysiä, jotka rakentavat
pesäänsä kotimökin räystään alle. Ruiskukkaa työntyy pellon reunalla ja
mesimarjat kukkivat kohta ojan pientareella. Maistaako hän enää koskaan
mesikkaa?
Entä
Kettulan talon lehmät? Hoitavatkohan toiset tytöt niitä hyvin? Keräävätkö
niille horsmia radan varrelta? Jutteleeko niille nyt enää kukaan? Iida oli
kammannut otsatukatkin lehmiltä ja puhunut niille lempeästi.
Iida
itki hiljaa ja tuuditti itsensä uneen muistelemalla kutakin lehmää nimeltä:
Rusina, Ihana, Papuna, Onnenkukka ja Prinsessa, Unelma, Mustikka, Omena ja
Sitruuna, Heluna, Kielo, Pilkku, Nunna, Mamselli ja sen pieni vasikka Nuppu.”
Vaahteralaakson
Aurora, yhteispainos Aurora 1-3, 2014 - Osa I ”Aurora, vaahteralaakson tyttö" (1991, 2. painos 1992),”
sivu 50.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti