Auroran koulu ja minun kouluni

UUTTA! Wivi Lönn designed my school Kuvasarja Iisalmen Tyttölyseon (1949-1957, 1957- 1974) ensimmäisestä ja toisesta koulurakennuksesta. Iisalmen Tyttölyseosta tuli Juhani Ahon koulu vuonna 1974.

Kuvakansioni Iisalmen kouluista

Samana vuonna jolloin aloitin oppikoulun eli vuonna 1949 lopetettiin Iisalmessa yhteiskoulusysteemi. Tytöt alkoivat käydä Iisalmen tyttölyseota, joka toimi ensimmäiset kahdeksan vuotta tässä Wivi Lönnin suunnittelemassa rakennuksessa. Pojat jäivät entiseen yhteiskouluun.

"Vuonna1908 valmistunut puurakenteinen kansakoulu rakennettiin lisärakennukseksi viereisellä tontilla sijainneelle Iisalmen kauppalan ensimmäiselle kansakoululle. Tämä ns. koulun uusi puoli oli arkkitehti Wivi Lönnin suunnittelema yksikerroksinen rakennus, johon tuli kuusi luokkahuonetta ja juhlasali. Raken-nus katettiin rautapellillä. Koulun pihamaaksi jäi molempien koulujen välinen alue. Rakennus edustaa Iisalmessa harvinaista jugend-arkkitehtuuria." (Iisalmen kulttuuriympäristöä, Pohjois-Savon kulttuuriympäristö)

Vuonna 1957 valmistui Iisalmen tyttölyseolle uusi rakennus. Pääsin ylioppilaaksi Iisalmen Tyttölyseosta vuonna 1959. Vuodesta 1974 entisestä tyttölyseosta tuli Juhani Ahon koulu ja entisestä poikalyseosta Iisalmen lukio. Palattiin yhteiskouluun.

Kävin keskikoululuokat ja ensimmäisen lukioluokan tässä Wivi Lönnin suunnittelemassa koulussa ja kaksi viimeistä luokkaa uudessa rakennuksessa, josta pääsin ylioppilaaksi vuonna 1959 oltuani välillä vuoden American Field Service -vaihto-oppilaana USA:ssa. (Kävin sielläkin lukiota ja "pääsin ylioppilaaksi" eli kävin viimeisen luokan ja suoritin loppukokeet, yliopistoon pääsykokeet ja sain todistuksen. (High School Graduation)

Wiivi Lönnin koulusta tuli myös Auroran koulu, josta hän näki unta Kanadassa.

Wivi Lönn oli merkittävä 1900-luvun alun arkkitehti. Hän suunnitteli paljon nimenomaan kouluja.

Wivi Lönn

Iisalmen kirkonkylän koulu

Käytin mallina Auroran kotiin tätä koulua, sekä itse rakennusta että sen sijaintia. Vain koulun siivet (tyttöjen ja poikien luokkiin vievät eteiset jäivät pois.

1900-luvun alun pulpetti

Tämä 1900-luvun alun pulpetti on esillä Nummelan koulussa. Siinä olisi voinut istua samalla seudulla asunut anoppinikin, jonka kaimaksi kirjojeni Aurora tuli.

What-not

Tyypillinen Viktorian ajan nurkkahylly, jolla oli hauska nimi 'what-not'. Siihen voitiin laittaa mitä hyvänsä koriste-esineitä.

Keski-ikäisen opettajattaren varaventtiili

Historiallisen romaanin kirjoittaminen on hidasta, on ainakin minulle, sillä innostun kovasti tutkimastani aikakaudesta, luen paljon, käyn museoissa, otan valokuvia, piirrän, teen karttoja ja luetteloita ja kirjoitan vasta sitten, kun voin liikkua vapaasti maailmassa, joka on toisaalta osa muiden maailmaa, toisaalta kokonaan omaa yksityistä maailmaani.

Kuvat katoavat Bloggerista. Laitan aikaisemman tilalle kuvan, joka on otettu Louvressa: kohtalona renessanssi :)

Olin ollut opískelija ja pienten lasten kotiäiti, opettaja jonka mies oli koti-isänä ja jatkoi opintojaan, teini-ikäisten lasten kotiäiti ja vapaa toimittaja Kanadassa ja olin palannut vuonna 1988 Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen mieheni ja lasteni kanssa. Opetin aikuisille englantia. Lapsemme opiskelivat yliopistossa. Mieheni sai viran ja virka-asunnon Helsingin keskustasta.

Olin aloittanut jo Kanadassa historiallisen romaanin kirjoittamisen. Se oli lähtenyt liikkeelle Viktorian aikaa käsittelevästä lehtijutusta, joka minulta oli pyydetty Kotilieteen 1980-luvun puolivälissä. Tein aina paljon tutkimusta lehtijuttujani varten, ja 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku tulivat tutuiksi sitä lehtijuttua tehdessä.

Olin kokopäivätyössä kirjoittaessani ensimmäiset kolme kirjaani. Kirjoittaminen oli minun varaventtiilini. Kirjoitin aina kun oli aikaa, yleensä aamulla kun muut vielä nukkuivat.

Minulla ei ollut pitkään aikaan minkäänlaista kontaktia muihin kirjailijoihin tai kirjailijajärjestöihin. Oma perhe ja ystävät olivat ja ovat edelleen paras tukeni kirjoittamisessa. Olen kuitenkin lukenut aina paljon kirjoittamisen oppaita. Luen niitä edelleen.

Historiallisen romaanin kirjoittaminen on hidasta, on ainakin minulle, sillä innostun kovasti tutkimastani aikakaudesta, luen paljon, käyn museoissa, otan valokuvia, piirrän, teen karttoja ja luetteloita ja kirjoitan vasta sitten, kun voin liikkua vapaasti maailmassa, joka on toisaalta osa muiden maailmaa, toisaalta kokonaan omaa yksityistä maailmaani.

Ensimmäinen Aurora-kirja loppui kustantajalta ennen joulua 1991, mutta siitä otettiin uusi painos vasta muutama kuukausi myöhemmin. Muilla kirjoillani ei ollut yhtä hyvä onni. Alkoi lama, ja sen jälkeen kirjojen asema on ollut Suomessa koko ajan tavalla tai toisella vaikea.