Viktorian ajan taiteilijan näkemys Aurorasta. Kuva: Evelyn De Morgan (1850-1919)
Aurora Borealis. Nimen Aurora monet merkitykset: aamurusko, revontulet (hieno kuva!), uuden alku, aamunkoitto, Eos (kuva). Niitä pohtii 18-vuotias Thomas, joka on pahassa kriisissä.
Vanhemmat vastustavat hänen aikomustaan opiskella taidetta. Hänen täytyy salata rakastuminen Auroraan, tyttöön joka etsii Suomesta karkotettua isäänsä ja elättää itseään palvelustyttönä. On vuosi 1903. Paikka: kanadalaisen kartanon suuri kirjasto myöhään joulupäivänä. Dramatiikkaa ennen tapaninpäivän myrskyä kartanossa ja luonnossa. Koittaako uusi päivä Thomasille?)
Kuinka monesti Thomas olikaan hiipinyt tänne salaa lukemaan. Lapsena hän oli usein leikkinyt sisarensa kanssa arvausleikkiä: he sulkivat silmät ja kuljettivat kättä kirjojen selkämystä myöten koettaen arvata, millä kirjaimella alkava kirjailija oli menossa.
Thomas sulki silmänsä ja kuljetti kättään tuttujen Brontën kirjojen ohi. Mikä olikaan tämä paksu kirja? Bulfinchin mytologia.--Hän selasi sisällysluetteloa, löysi sanan ”Aurora” ja alkoi tutkia, mitä siitä sanottaisiin.
”Aamunkoiton jumalatar”. Miten hyvin se sopikaan aamuvirkulle Auroralle. ”Pohjolan valot’, revontulet olivat Aurora borealis, jotka näkyvät varmaankin talvisin kaukaisessa Suomessa. Thomas luki lisää Aurorasta eli Eoksesta, koittaresta, auringon ja kuun sisaresta, joka ajaa vaunuillaan aamunkoitteessa ennen auringonnousua. Hän näki mielessään Auroran sahraminkeltaisen viitan leviävän taivaanrannalle. Kastepisarat olivat Auroran kyyneleitä, jotka hän vuodatti surressaan rakastettunsa kuolemaa.
Menettävätkö kaikki Aurorat rakastettunsa? Eikö ihminen voi nousta kohtaloaan vastaan? Thomas vavahti muistaessaan, miksi oli tullut alakertaan. Kun talo heräisi, häntä ei olisi. -- Nuoruuden masennusta, sanoisi lääkäri ja kertoisi muista samanlaisista tapauksista. Äidillä olisi pitkä musta huntu, ja hän saisi vihdoinkin käyttää mustia surujalokiviään, joita hän oli viimeksi käyttänyt kuningatar Viktorian kuolinvuonna. Isä kulkisi vuoden surunauha hihassaan. Koko talo olisi suruasussa.
Thomas kuvitteli itsensä makaamassa avoimessa arkussa valkoisten ruusujen ympäröimänä. Edward-eno tekisi hänestä varmaankin kipsisen kuolinnaamion ja ottaisi valokuvan. Palvelijat itkisivät. Aurora menisi Suomeen ja muistelisi häntä eikä menisi koskaan naimisiin. Thomas herkutteli synkkyydellään, kunnes kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
Jäähyväisiksi hän lukisi vielä lisää Aurorasta. Hän ei ollut tiennyt, että revontulia pidettiin valkyyrioiden kilvistä lähtevinä säteinä. Hän innostui ja luki lisää. Hän luki valkyyrioista, jumalten lähettiläistä, mahtavista naisista, jotka valitsevat sotakentiltä parhaat nuoret miehet taisteluun jättiläisiä vastaan. Jättiläiset ovat suuria ja tyhmiä. Niillä on jopa sata kättä. Jotkut syöksevät savua ja tulta. Jättiläiset ovat jumalten ja hyvyyden vihollisia.
Sitä se onkin! Thomas ryntäsi ylös sohvasta. Aurora on tullut tänne juuri minua varten. Sadut voidaan kirjoittaa uudestaan. Auroran ja minun satuni on aivan uusi. Thomas näki mielessään mahtavat preeriat ja lumipeitteiset vuoret Länsi-Kanadassa, hän näki koskemattomat neitseelliset metsät ja järvet, joissa ui suuria kiiltäväselkäisiä kaloja. Hän näki avaran taivaan ja turkoosinvihreänä ryöppynä vyöryvät Niagaran putoukset, joiden yllä valkyyriat kiisivät kimalteleva kilpi ja paljastettu miekka kädessään.
--Huomenna ryhdyn taisteluun ja aloitan isästä ja äidistä. --Tehkööt minut perinnöttömäksi, uhkailkoot millä hyvänsä. Tulen toimeen ilman heitäkin. Heidän tulta syöksevät veturinsa ja kaivoksensa eivät nielaise minua.
Thomas otti tuolilta pienistä keltaisista tilkuista kootun virkatun peitteen, jonka kotipettajatar oli lahjoittanut hänen äidilleen. Hän kääri peiton aamutakin päälle ja hiipi ylimpään kerrokseen ullakolle, jossa hän oli leikkinyt lapsena sisarensa kanssa.
Ullakon kapeista moniruutuisista ikkunoista näkyi laakso, ja toisella puolen olivat kukkulat ja koko avara maailma, josta hän ei luopuisi ennen kuin Luoja itse kutsuisi hänet luokseen. Onnellisena Thomas asettui nukkumaan itämaisen maton peittämälle matalalle penkille.Lapsena hän oli leikkinyt sisarensa Vanessan kanssa, että se oli taikamatto, jolla voi lentää kaukaisille seuduille ja muinaisiin maailmoihin.
Seuraavana päivänä hän piirtäisi kuvan Aurorasta ajamassa vaunuillaan pitkin taivaanrantaa sahraminkeltainen viitta levällään takana hulmuten, hiukset valloillaan tuulessa liehuen.
Ullakolla oli viileää. Thomas kääri aamutakin, villaisen peiton ja itämaisen maton reunan tiukasti ympärilleen. Hänen mieleensä tuli, että hänen luonnoslehtiönsä oli jäänyt kirjastoon. Hän nukahti kauan ennen kuin tapaninpäivän aamunkoitto sarasti punaisena taivaanrannalla laakson toisella puolen.
(On kiinnostavaa, että kukaan kriitikko ei ole kirjoittanut siitä, että käytän myyttejä kirjoissani. )
