Punaiseksi maalattu valurautapenkki

South Shields, Tyne and Wear, UK Photo: Mimi Amnell

Auroran siniset silmät

Hän muistutti posliininukkea, jota Thomas oli ihaillut pariisilaisen lelukaupan ikkunasta salaa häveten sitä, että kaipasi vielä lapsuuttaan ja katseli toisinaan lelukauppojen ikkunoita. Tytön silmät olivat kuin nuken silmät, heleänsiniset ja kaukana toisistaan.

Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora 2014 [alkuteos Aurora. Vaahteralaakson tyttö 1991 (2.p.)]

Mistä Aurora sai siniset silmät?
Lue Värikollaasi Sininen Blogisisko -blogissani

Aurora-nuket

Jaana Perttulin herttainen Aurora-nukke oli näytteillä Rikhardinkadun kirjastossa (ks. Helsingin Sanomat 18.9. 1996: Piikatytttöjä ja herrasneitejä vuosisadan alun Torontossa ja Helsingissä)
Täällä ovat kuvat muistakin Aurora-kirjoihin liittyvistä nukkehahmoista, jotka Jaana teki sisarelleen ja jotka ovat olleet monissa näyttelyissä vuosien varrella.

Kaunokirjoitus

Kirjoitusvälineitä. Pohjoismainen museo,Tukholma.

Maailmankirjallisuuden suurimmat kirjailijat kirjoittivat käsin, pitkään sulkakynällä.

Ohut

1700-luvulla tulivat Eurooppaan sateenvarjot ja päivänvarjot, joita oli käytetty jo muinaisessa Niinivessä ja Egyptissä  - ja tietenkin Kiinassa, kaikenlaisten keksintöjen kotimaassa.  Kuvasin Sinebrychoffin museon oppaan kesällä 2007.

Osallistun näillä kuvilla Pieni lintu-blogin järjestämään Makrolinky-haasteeseen 'Ohut'.



1700-luvulla sateenvarjoja pidettiin Euroopassa huvittavina. Pietarissa sijaitsevan Dostojevski-museon sateenvarjoteline kertoo siitä, että 1800-luvulla sateensuoja oli valloittanut Euroopan Pietariin asti. Nykyajan päivänvarjot ja sateenvarjot ovat yleensä kevyitä. Ennen oli toisin, sateenvarjo oli raskas.




Ohut päivänvarjo antaa kaivattua varjoa torikahviloissa tai kirpputorilla tuntikausia auringonpaahteessa oleskeleville. Kuvassa Hietalahden kirpputori. Päivänvarjo voi olla pelkkä koriste-esine.




Päivänvarjo ja viuhka olivat naisen koriste-esineitä ja kaunistajia Viktorian ja Edwardin ajalla.  Viuhkaa käytettiin myös antamaan sanattomia viestejä. Nille oli oma merkkikielensä.




1900-luvun alun päivänvarjo Splitin kaupunginmuseossa Kroatiassa.




Auroralla on päivänvarjo mukanaan, kun hän lähtee Kanadaan vuonna 1903. Matti Amnellin kuvitusta kirjoihini Aurora ja Molly 1999 ja yhteisnide Vaahteralaakson Aurora 2014.

Tämä kertoo päivänvarjojen synnyn syyn: ihoa täytyi suojella auringonvalolta, joka vanhensi ihoa ja aiheutti ihosyöpiä. Sekä miehet että naiset käyttivät leveälierisiä hattuja ja kovassa paahteessa päivänvarjoja.

Oikea päivänvarjo oli todella suojaava. Siinä oli monta kerrosta kangasta kuten nykyajan parhaissa leveälierisissä hatuissa. Japanissa miehetkin käyttävät päivänvarjoa, kertoi poikani, joka oli kuukauden matkalla Japanissa ja toi minullekin mustan japanilaisen päivänvarjon. Kun käytän sitä, tulee toisinaan vastaan japanilaisia turisteja, ja me vilkutamme toisillemme iloisesti ja kohteliaasti.

Värikollaasi: Victorians and Death

Victorians and death
Värikollaasit: Kuollut

Aurora lähtee sulhasensa Thomasin kanssa Kanadaan, sillä Thomasin isä on vakavasti sairas. Kun Kanadasta oli tullut sähkösanoma, Auroralle oli nopeasti teetetty, ostettu ja lainattu arkivaatteita, matkavaatteita ja juhlavaatteita sekä koko kirstullinen mustia vaatteita, surutaloon sopivia hillittyjä lahjoja ja pikimustia akaatista, onyksista ja kilpikonnankuoresta valmistettuja surukoruja
http://www.collectorsweekly.com/fine-jewelry/mourning
Täällä hienoja:
https://www.flickr.com/search/?text=victorian%20mourning%20jewelry

Vaahteralaaksossa pidetään ulkomailla kuolleen entisen kartanonnisännän maahanpanijaisia: 

Maahanpanijaisaamuna Aurora toivoi, että mustat vaatteet olisivat kadonneet matkalla, sillä ruma musta hattu kiristi, ja huntu kasvoilla kuumotti. Vain pikimusta kahiseva silkkileninki miellytti häntä. Se oli Sofia-tädin vanha pariisilaismekko. 




Suruviuhka Nordiska Miseet, Tukholma (korjaus)


Aurora sormeili mietteliäänä mustaa akaattirannerengasta, joka oli myös Sofia-tädin.

Auroran esiliina Jutta on huolissaan: - Eivät kai he aio pitää suruaikaa? kysyi Jutta huolestuneena. - Meillä ei ole tarpeeksi suruvaatteita. (342)
http://www.cvltnation.com/dull-black-everything-victorian-mourning-dress/




Hienoja hevosrattaita Krakovassa.

 Hautausmaan ympäristö oli täynnä hevosia ja vaunuja. Oli myös joitain automobiileilla ja jalkaisin tulleita hautajaisvieraita. Aurora ja Vanessa kävelivät Thomasin kanssa kirkkomaalla. Leveät käytävät olivat täynnä mustia päivänvarjoja, kuului silkin kahinaa. Naiset olivat ottaneet esille upeat hautajaiskorunsa. Vanhasta kivikirkosta kuului urkumusiikkia. (342)



Mirogoj

Mustiin puettu Molly tuijotti valkoista enkelipatsasta, joka seisoi pylvään päässä kädet levällään takanaan kirkkaansininen taivas. Oli hautapatsaita toinen toisensa jälkeen, hienoja kukkaistutuksia ja hohtavia mausoleumeja, jotka olivat kuin itämaisia palatseja. Molly tajusi mahtavien tammien alla kävellessään uudenlaisen kauneuden, joka pani hänen sydämensä sykähtämään ja sai hänet haluamaan kauas pois, jonnekin, jossa hän saisi kokea lisää tällaista kauneutta. (342) 
Kaunein hautausmaa, jonka olen nähnyt: Mirogoj

 - Mary, odota, kuiskasi Molly, sillä lettinauhat kiristivät ja musta olkihattu kutitti. - Jäädään vähän jälkeen. Haluan ottaa tämän hatun pois vähäksi aikaa. - Ja et varmasti. Ihmisellä pitää olla ihmistavat. Ole kiitollinen, kun päästiin näin hienoihin juhliin. Tämmöistä ei kyllä meille tapahdu toista kertaa. - Eikö voitaisi istua edes vähäksi aikaa tuohon kivipenkille? pyyteli Molly ja pyyhki hikeä otsaltaan. - Hyvä lapsi, ei siihen saa istua. Se on hautakivi. 
(343)






Värikollaasit: Kuollut

 

Vanha Berliini katosi sodassa

1900-luvun alussa Berliinissä oli kauniita rakennuksia, jotka muistuttivat hyvin paljon muiden eurooppalaisten kaupunkien vanhoja taloja. Toisessa maailmansodassa tuhoutuivat yhtä lukuunottamatta kaikki Berliinin keskustan yksityistalot. Tässä sodalta säästyneessä talossa toimii nykyään Biedermeier-museo, jossa voi tutustua 1900-luvun alun elämään. Kuvassa näkyy tausta Keisari Wilhelmin muistokirkko, josta on kuva tämän päivän Helsingin Sanomat -lehdessä tuhoutuneena. Kuvakansiossani rakennus korjattuna ja uudistettuna.

muotokuva perheen lapsista

Klikka kuva suureksi, jotta näet lisää kuvia. Täällä Biedermeier-museon kuvat. Talossa asui aikoinaan arkkitehti, joka suunnitteli muun muassa lähelllä sijaitsevan suuren synagoogan, joka säilyi myös. Arkkitehti ei ollut juutalainen. Kristittyjen ja juutalaisten väölit olivat siihen aikaan normaalit.



Liikennevilinää 1900-luvun alun kauniissa Berliinissä, kadonneessa kaupungissa monessa mielessä.
Nyky Berliini on eloisa ja mielenkiintoinen. Vietin silleä kaksi viikkoa, kun asuin Berliinin kirjailijaresidenssissä keräämässä aineistoa Lucia ja Luka -kirjaani, joka kertoo osittain 1500-luvun Wittenbergistä, Berliinin lähellä sijaitsevasta pikkukaupungista.
Klikkaa hakusanoja Berliini ym, niin voit lukea lisää 1900-luvun alun Berliinistä ja katso kuvia.
Olen toki ottanut kuvia myös nykyajan Berliinistä.
https://www.flickr.com/photos/amnellanna/collections/72157625313627092/

1900-luvun Berliinistä on myös elokuvia! videot

Pushkin at work, reclining on a divan

Pushkin reclining on a divan. Pushkin at work with his books.
Museum of Russian Art, Saint Petersburg. Photo: Anna Amnell 2014
Kuvattu Pietarissa Venäläisen taiteen museossa
Pushkin (1799 – 1837) 

Kevätmyrsky. Springstorm

Olin eräänä aamuna kuudennessa kerroksessa sijaitsevan asuntomme avoimen ikkunan ääressä, kun edessäni olevassa Johanneksen puistossa nousi yhtäkkiä myrsky. Ensin kuului, kuinka tuuli yhtäkkiä kiihtyi. Puut alkoivat heilua, kuin joku olisi ravistellut niitä. Näytti siltä,  kuin puut olisivat nousemassa ylös juuriltaan ja nousisivat ilmaan.  Äkkiä yksi puista kaatui rytisten ja kuului huuto. Sitten myrsky oli hetkessä ohi. Suljin ikkunan ja juoksin aamutakkisillani alas puistoon katsomaan, oliko kukaan jäänyt puun alle. 

Onneksi paikalla ei ollut ketään. Mutta Helsingin kaupungin puisto-osaston miehet tulivat melkein samassa ja pohdimme yhdessä, miten hirveää jälkeä olisi tullut, jos puistossa olisi ollut paljon  ihmisiä, vaikkapa tulossa konsertista Johanneksen kirkosta. 
Siirsin tämän kokemuksen muunneltuna toiseen kirjaani Terijoelle:

Eivät Olga ja Elisabet pelänneet enää myrskyä, vaan katselivat usein sen alkamista parvekkeeltaan . Ensin linnut lentelivät levottomina edestakaisin puitten yläpuolella. Sitten tuuli alkoi kieputtaa kuivuneita lehtiä ja oksia ja nosti niitä yhä ylemmäksi aivan puitten latvoihin asti. 

  Kun puut alkoivat huojua ja taivas muuttua synkäksi, oli aika rynnätä sisään. Tytöt polvistuivat ikkunan edessä olevalle sohvalle ja toisiinsa nojaten ihailivat salamoita ja kuuntelivat kaatosateen ropinaa katolla.
(Aurora ja Pietarin serkut, 1993,  kaikki Aurora-kirjat nyt myös yksissä kansisssa: Vaahteralaakson Aurora 2014)

Myrsky on juonen alkuun paneva voima kolmannessa Aurora-kirjassa  Aurora ja villikyyyhkysten aika (1995), joka tapahtuu kokonaan Kanadassa. Myrsky alkaa myyttiseltä Niagaralta -  jossa on usein nykyäänkin myrskyjä - ja mullistaa laakson reunalla olevan talon ihmisten elämän. Ollaan edelleen 1900-luvun alussa, ensimmäiseen maailmansotaan ja vallankumousten aikaan on vain muutama vuosi. (Niagara-kuvan otti nähtävästi poikani eräällä monista matkoistamme Niagaralle.)

Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. 



[Johanneksen kirkon tornissa on täsmälleen samanlaiset gargoilit kuin Toronton vanhan kaupoungintalon tornissa!)



Nämä  gargoilit tuijottivat minua kahdenkymmenen vuoden ajan Ullanlinnassa joka päivä.

Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.  Kuvassa laakso Krk-saarelta. Toronton laaksot ovat myös hyvin suuria, niiden pohjalla virtaa Don-joki sivuhaaroinen. 

Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.

  Ukkonen jyrisi ja salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.

 Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla.
Tämän kartanon kuvasin laivalta Tukholman saaristosta. Se muistuttaa Pohjois-Amerikan viktoriaanisia taloja.


 Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.

(Aurora ja villikyyhkysten aika, 1995)
Viktorian ajalle tyypillinen valurautapenkki Pyhän Laurin kirkon hautausmaalta Vantaalta. 

Miksi olen kuvannut myrskyä Aurora-kirjoissani? Siinä on selvästi tietoistakin symboliikkaa: 1900-luvun alun yhteiskunnan myrskyisä muutos tai oikeammin sen tulon tietoisuus kirjoittajan ja lukijan alitajunnassa on keskeinen näissä kirjoissa. Olen käyttänyt näissäkin kuvauksissa sekä omaa kokemustani että faktoja 1900-luvun alun kulttuurista. 

Anna Amnell:  Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3, yhteisnide 1990-luvulla ilmestyneistä kirjoistani. Myös eKirja.  Sisältää kirjat Aurora Vaahteralaakson tyttö 1991 (2. painos 1992), Aurora ja Pietarin serkut 1993 ja Aurora ja villikyyhkysten aika 1995.

p.s. Faktaa: Myrskyt ovat edelleen usein hyvin rajuja Niagaralla ja Toronton laaksoissa, jotka ovat oikeastaan enemmänkin rotkoja (ravines).
Kattopellit repeilivät ja katu halkesi ensimmäisen opiskelija-asuntoni vieressä kadulla Rööperissä.
 Kun myrsky riehui Rööperissä. Ja minä vain nukuin!

Katso Toukokuu-kuvat Pieni lintu-blogissa