Karuselli

"Karusellien kulta-aikaa oli 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku, jolloin se oli suosituin huvipuistolaite. Arvioidaan, että laitteita on tänä päivänä vain murto-osa siitä, mitä niitä oli vuosisadan alussa. Siksi vanhat karusellit ovatkin erittäin kalliita. Kokonaisen vanhan karusellin maailmanennätyshinta on noin 700 000 dollaria. Jopa yksittäisten hevosten hinnat saattavat helposti nousta useisiin tuhansiin dollareihin."

www.huvipuisto.net

Karusellihevosilla on mielenkiintoinen historia. Siinäkin on käynyt niin, että aikuisten puuhista on tullut lastenleikkiä.

Lisää karusellihevosista (huom! äänekästä musiikkia alussa)
Kuva ostteu Pat's webgraphicsiltä.

Vaaleanpunainen talo Suomenlinnassa,

Katso kansio, jossa on muitakin Suomenlinnan taloja. (Houses in Suomenlinna/Sveaborg)

Kun silitys oli kovaa työtä

 Vanhan ajan silitysrauta Hietalahden kirpputorilta. Katso muitakin vanhan ajan esineitä/old times

Carpenter Gothic in Kaivopuisto, Helsinki

Carpenter Gothic in Kaivopuisto, Helsinki
Originally uploaded by amnellanna

Vanhan ajan puuhuvila Kaivopuistossa. Kuvattu kesäkuun alussa vuonna 2006.

Miten syntyy kummitusjuttu?

"Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995) kummitus Spadinan kartanon palmuhuoneessa. Kansikuva: Matti Amnell
nyt yhteisniteessä Vaahteralaakson Aurora, joka on myös e-kirjana esim Elisassa.

1800-luvulla lupasi Spadinan kartanon, nykyisen kartanomuseon, silloinen omistaja kuolevalle nuorelle vaimolleen, että hänet haudataan vaimon viereen laaksoon ja arkut kiinnitetään toisiinsa ketjulla. Näin tehtiin.

Kirjailija minussa kysyi: Entä jos lupausta ei olisi pidetty? Entä jos miestä ei olisikaan haudattu vaimon viereen? Syntyi kirja "Aurora ja villikyyhkysten aika" (1995), jossa Aurora palaa sulhasensa Thomasin kanssa Kanadaan.
Lue lisää siitä, miksi 1900-luvun alku sopii erityisen hyvin kummitustarinan ajankohdaksi.

Kartanon kummitus (otteita kirjasta)

Puitten oksat iskivät ikkunoihin, pitsiverhot värisivät kuin enkelin siivet. Ruukkupalmut rapisivat ja ojentelivat pitkiä lehtiään. Ilma oli raskas eksoottisten kukkien tuoksusta.

Sali tuli äkkiä aivan pimeäksi, ja myrsky alkoi uudelleen. Ukkonen jyrisi, salama iski ja alkoi sataa kaatamalla. Herra Austinille tuli tukahduttava olo. Hänen päätään alkoi särkeä. Oli parasta mennä yläkertaan nukkumaan, ennen kuin palvelustytöt ilmestyisivät harjoineen ja rikkalapioineen portaita lakaisemaan.

Lintu huusi ulkona pitkään ja valittaen, kuu tuli taas esiin pilven takaa. William Austin näki salin korkeasta peilistä kalpeat kasvonsa ja alakuloisina roikkuvat viiksensä. Hän tunsi kylmän viiman paljaissa säärissään. Jokin kolahti, ja kartanon isäntä William Austin kääntyi.

Palmuhuoneen keskellä, ruukkupalmun leveiden lehtien alla, seisoi hento valkopukuinen olento. Se käänsi hunnun peittämät kasvonsa William Austiniin päin ja kohotti luurankomaiset kätensä.

- Viktoria-täti! voihkaisi William Austin. Viktoria-täti oli tullut vaatimaan rakastettuaan lepäämään vierelleen. William Austin lähti kauhuissaan pakoon, kompastui ja kaatui jysähtäen keskelle salin lattiaa.


huhuja

Elämä jatkui ulkonaisesti samalla tavalla, mutta tunnelma ei ollut enää yhtä iloinen. Kaikki pysyttelivät talossa ja sen lähellä, sillä lähiseudulle oli levinnyt yhä omituisempia huhuja kartanon kummituksesta.

Valkoinen rouva, joksi haamua oli alettu sanoa, oli nähty nyt laaksossakin, milloin kävelemässä, milloin kukkia poimimassa tai viemässä ankkoja uimaan, milloin seisomassa kaarisillalla ja tuijottamassa veteen. Joku väitti nähneensä laakson reunalla myös aavekoiran, aivan samannäköisen kuin se, joka oli ollut kaupungintalon kellotornissa ja kadonnut myrsky-yönä.

Vaahteralaakson kartanossa kaikki olivat sitä mieltä, että oli tehtävä jotain ja pian. Nyt odotettiin vain rouva Austinin nuorimman veljen Edwardin paluuta Euroopasta. Kummittelu oli saatava loppumaan tai sitten piti muuttaa pois, mutta kukapa ostaisi kummitustalon. Kartano jäisi varmaankin tyhjilleen. Herra Austinille ei haluttu kertoa asiasta ollenkaan.

Eräänä kuutamoisena yönä säälimätön kummitus yritti lähestyä potilasta. Näin ainakin väitti neiti Florence, joka herätti rouva Jonesin keskellä yötä ja väitti ajaneensa kummitusta hiilihangon kanssa kartanon alakerrassa.

Kerjäävä kulkurikin sanoo nähneensä kummituksen..

Kulkuri tuli hattu kädessä rouva Jonesia kohden. Hänellä oli yllään kitistynyt puvuntakki ja löysinä lököttävät housut. Hän raapi itseään hermostuneena.
Sillä on varmaankin täitä, ajatteli Ella ja tunsi aivan kutinaa tukassaan. Ei kai siltä vain hypännyt minuun kirppukin? Kulkurin vaatteet lemusivat homeelle, ulolle ja kuolleen rotan raadolle. Hänen kasvonsa ja kynnenaluksensa olivat likaiset. Varvas pisti esiin kengän pohjan ja päällisen välistä.
- Siellä oli haamu keskellä tietä, mitenkä minä olisin uskaltanut? mies kuiskasi vapisevalla äänellä.
- Harhanäkyjä olette nähnyt, ei haamuja ole olemassakaan. Nyt sitä on ryypätty, hys siitä, sanoi rouva Jones hermostuneena.
Ella tiesi, että rouva Jones ei antanut koskaan mitään ruokaa humalaisille.
- Vannon Korkeimman kautta, että puhun totta. Se oli nainen valkoisessa mekossa ja se ripotteli kukkia haudalle, punaisia kukkia. Sitten se huomasi minut ja alkoi tulla kohti. Jopas sain jalat alleni.

Jospa kummitus olikin totta..

Kun Mary rupesi tarkemmin ajattelemaan, hän muisti, että oli tuntenut usein outoa kolkkoutta ja selittämätöntä vetoa palmuhuoneessa. Ehkä hän oli kuullut merkillisiä ääniä: ikkunoitten pauketta ja kissojen sihinää. Ehkä hän oli kuullut joskus itkuakin, mutta oli luullut, että se oli Molly.

Maryn kädet alkoivat vapista. Jos kaikki huhut olivatkin totta, jos talossa olikin oikea kummitus. Hän ollut tietänyt siitä mitään, vaan oli nukkunut yönsä kaikessa rauhassa ja käynyt keskellä yötäkin keittiössä ottamassa yskäntippoja.
Kerran salissa oli ollut kalmanhajua, mutta silloin se oli ollut onneksi vain kuollut hiiri maton alla, ajatteli Mary helpottuneena.

Edward haluaa ottaa valokuvan kummituksesta.

- Jos täällä on todellakin kummitus tai kummituksia, älkää ihmeessä karkottako niitä vielä ennen kuin olen ottanut niistä valokuvan, pyysi Edward. - Ajatelkaa, mikä sensaatio se olisi ensi kesänä valokuvaajien konferenssissa Lontoossa.
--
- Olenko ymmärtänyt, että kummitus rauhoitetaan muutamaksi päiväksi, kunnes olen ottanut siitä valokuvat, ja sitten vasta kutsutaan kummituksenkarkottaja? sanoi Edward.
- Edward, hyvä mies, et kai sinäkin usko, että kummituksia on olemassa! parahti Thomas.
- No ainakin muutaman päivän, että tulevat kuvaan, sanoi Edward ja iski silmää. - Ensin koetan kuvata valkoisen rouvan salissa. Jos se ei onnistu, sitten laaksossa. Haluan salin rauhoitetuksi alueeksi tulevan kuutamon ajaksi. Sopiiko? Kuutamon aikaanhan se liikkuu?

Niin Edward asettui asumaan seuraaviksi öiksi kartanon saliin, levitti telttavuoteensa flyygelin viereen, laittoi kaikki valokuvauslaitteensa valmiiksi ja alkoi lukea Poen kauhutarinoita, " päästäkseen oikeaan tunnelmaan", kuten hän sanoi.

- Vain yksi näpäys ja olen maailmankuulu, sanoi Edward. Hänen intonsa kuitenkin haihtui muutamassa päivässä, kun kummitusta ei kuulunut.
- Minä en hellitä, ennen kuin se daami on täällä tallella, sanoi Edward taputtaen isoa mustaa kameraansa. - Pitää yrittää laaksoa.

Aurora, Thomas ja Vanessa päättävät lähteä kummitusjahtiin.

Yölinnut huutelivat, pöllö huhuili. Lyhdyn valo heijastui puron pintaan heidän kulkiessaan sillan yli. Lyhdyn ympärille lenteli suuria yöperhosia, pelottavina kykloopin silmineen ja samettimaisine tummine siipineen. Joukko lepakoita lehahti esiin vanhasta puunrungosta. He olivat nyt laakson toisella rinteellä, ja siellä vaahteroitten keskellä olisi pieni aukio, suvun oma hautausmaa, jonne oli haudattu vain nuorena kuollut Viktoria-rouva.

Sitten kuu tuli kokonaan pilvestä. Kukkulalla seisoi hohtavanvalkoinen hahmo. Se oli kääntänyt kasvonsa kaupunkiin päin. Utuinen huntu heilui tuulessa sen ympärillä. Sen täytyi olla Viktoria. Thomas tunsi selvästi liljan tuoksun. Se tuli suuresta kukkakimpusta, jota kummitus piti kädessään.


Lue loput kummitusjutusta kirjastani Aurora ja villikyyhkysten aika. Se on loppuunmyyty, ja sitä on kirjastoissa. Kirjoitin sen nimellä Pirkko Pekkarinen. Kirja sisältyy yhteisniteeseen Anna Amnell: Vaahteralaakson Aurora. Aurora 1-3. Kokosin siihen kolme Aurora-kirjaani. Sitä on myös e-kirjana.

Musiikkia vuodelta 1905

Kuuntele netistä popmusiikkia vuodelta 1905. John Philip Sousa: In The Good Old Summertime. Tämän hauskan kappaleen löysi tohtori Pekka Nykänen. (Nettipäiväkirja 3) .