Tarinamaantain aiheena on tällä viikolla kevät. Kuvaan kevätmyrskyä torontolaisessa laaksossa, jota olen käyttänyt yhtenä "päähenkilönä" kolmessa kirjassani.
Kevätmyrsky lähti liikkeelle Niagaralta ja pyyhälsi vaahtopäät aallot kintereillään Ontariojärven toiselle puolen Torontoon. Se repi kattopeltejä, kiskoi puita juurineen ja ravisteli kaupungintalon kellotornia niin kovaa, että kivinen koira irtosi tornin seinämästä ja loikkasi villinä vapauteen. Myrskytuuli riensi sitten kaupungin ulkopuolelle vihreille kukkuloille ja sukelsi syvälle tummaan laaksoon.
Kyhmyinen villiomenapuu natisi rajuilmassa, muutama kiemurainen oksa taittui ja lensi laakson pohjalla juoksevalle purolle, mutta omenapuu ei murtunut. Se oli kokenut pahempiakin myrskyjä.
Ukkonen jyrisi, salamoi. Korkeat sokerivaahterat huojuivat laakson reunoilla, vanha hemlokki kaatui rytisten ja puitten juurilla pesissään kyyhöttävät pesukarhut ja haisunäädät vapisivat pelosta.
Salamat välähtelivät ja valaisivat laakson reunalla kohoavaa isoa kartanoa. Myrsky alkoi riehua tuulen ja sateen pieksämissä suipoissa torneissa. Valot sammuivat kartanosta. Myrskytuuli kolisutteli kattoa ja kieppui parvekkeilla. Se lennätti ilmaan kokonaisen pilven kuivia oksia ja lehtiä puutarhasta ja kasvimaalta, heitti ne verannoille ja valurautapenkeille ja pujahti sitten alastomien marmorikerubien kannattelemaan sementtiruukkuun nauttimaan kaatosateesta.
Kun myrsky ja sade taukosivat, täysikuu tuli esiin hymyilevänä pilvien takaa. Kartanon korkea pääovi aukeni. Musiikillinen ilta oli keskeytynyt, vieraat käärivät viittojaan ja kaulahuivejaan tiukemmin ympärilleen ja pujahtivat nopeasti umpivaunuihinsa.
Kahtena edellisenä vuonna oli tulipalo tuhonnut kokonaisia kortteleita [ks. Toronton vuoden 1904 tulipalokuvat Flickristä] Torontossa. Oliko nyt kevätmyrsky tehnyt tuhojaan? Huolestuneina vieraat kiirehtivät koteihinsa.
Pähkinäpuukujalla hevoset lähtivät juoksuun päästäkseen nopeasti lämpimiin talleihinsa. Ajuriparoilla oli edessään kolmen mailin matka alas kaupunkiin, ja he mulkaisivat kuskipukiltaan onnekasta virkaveljeään, joka pyyhälsi automobiililla rämisten ja paukkuen kauhistuneitten hevosten ohi ja roiskutti vielä kuraa niiden päälle.
*
Näin alkaa kolmas kirjani, Aurora ja villikyyhkysten aika. (Kirjapaja 1995). Kuvaan torontolaista laaksoa, jonka lähellä asuimme monta vuotta. Se oli syvä rotkomainen laakso, jossa oli rehevä kasvillisuus ja paljon eläimiä. Kanadalainen kirjailija Ernest Thompson Seton on kuvannut tämän laakson eläimiä kirjoissaan. Siellä oli pahoja myrskyjä. Kävelin tässä laaksossa usein mieheni kanssa. Se tuli tutuksi. Pidin luontopäiväkirjaa. Oli luonnollista, että tämä laakso tuli hyvin keskeiseksi paikaksi kirjassa, jota aloin kirjoittaa Torontossa, mutta jonka sain loppuun Helsingissä Suomeen palattuani.
Kirjoituksen alussa oleva kuva on Auroran tarinan nuorempien lukijoiden versiosta "Aurora ja Molly", joka ilmestyi Kirjapajan Lukutoukka-sarjassa vuonna 1999.
Tämä sama laakso ja sen reunalla oleva talo ovat keskeisiä myös ensimmäisessä kirjassani "Aurora. Vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti