Minulle tulee aina mieleen ensimmäiseksi talvi, kun ajattelen Sirkka-Liisaa. Se johtuu eräästä muistosta. Olimme silloin kansakoulun alaluokilla. Asuin Kirkkopuistonkadun ja Riistakadun kulmassa siihen aikaan. Olin pihalla leikkimässä, kun näin Sirkka-Liisan hiihtävän Kirkkopuistosta meille päin. Hänellä oli letit niin kun aina ja hame ja villatakki päällä. Hän tuli hakemaan minua hiihtämään. Minä en voinut lähteä, sillä minun sukseni oli katkennut, kun olin ollut hiihtämässä naapurin pojan kanssa ja ylpeillyt siitä, että osaan laskea hyppyristä rantatöyräältä järven jäälle.
Toinen muisto on iloinen. Juoksen Kirkkopuiston mäkeä ylös hakemaan Sirkka-Liisaa kouluun. Hän asuu kirkon ja lyseon takana kauniissa puutalossa. Hänen isänsä on hyvin ystävällinen minulle. Sirkka-Liisa haluaa näyttää, miten hän lähtee tavallisesti kouluun, sillä se on yllätys. Seison kadulla ja odotan. Ensin aukeaa ikkuna, sitten ulos lentää koululaukku, sitten mäyräkoira ja sitten vasta Sirkka-Liisa. Hän oli mielestäni niin kuin tyttökirjan tyttö.
Kesämuistoja ei ole. Ehkä Sirkka-Liisa vietti kesän huvilalla tai sukulaisten luona. Kun olemme jo Iisalmen tyttölyseossa, Sirkka-Liisa parsii eräänä päivänä käsityötunnilla sukkaansa, sllä hänellä ei ole muuta parsittavaa mukana. Hän kertoo samalla minulle, että hän muuttaa Helsinkiin. Hänen isänsä oli valittu Johanneksen kirkkoherraksi. Opiskeluvuosien aikana ja myöhemmin tapaamme silloin tällöin, mutta aina on helppoa keskustella, puhua suruista ja murheistakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti