Aurora on siirtolainen ja paluumuuttaja

Eräänä päivänä hakkasin Torontossa keittiön pöydän ääressä punaista kirjoituskonettani ja näin mielessäni kolmiulotteisena, kuin monivärisenä hologrammina vaalean tytön, joka pyyhki pölyjä viktoriaanisessa kartanossa. Annoin tytölle nimen Aurora ja aloin kirjoittaa. Muutimme takaisin Suomeen yhdeksän vuoden siirtolaisuuden jälkeen ja jatkoin kirjaani uudesta suomalaisesta Aurorasta, sortovuosien tytöstä, joka joutuu muuttamaan vuonna 1903 Kanadaan etsimään Suomesta karkotettua isäänsä. Syntyi Aurora vaahteralaakson tyttö (1991, 2. painos 1992.)

23.4.2016

Kotipihamme magnolia Torontossa

magnolia in East York, Toronto


Anna Amnell puutarhassaan Torontossa Kuva: Matti Amnell ( Jr.) Klikkaa kuva suureksi

Eräs suurimpia ihmeitä, joita olen elämässäni nähnyt, on kukkiva magnolia. Suuria vaaleapunaisia kukkia täynnä oleva, kaksikerroksista taloa korkeampi puu hallitsi elämäämme niinä kahtena keväänä, joina asuimme East Yorkin kaupunginosassa Toronton keskustassa.


Kevättalvella ilmestyivät puuhun koristekynttilän näköiset sukkulamaiset nuput. Vähitellen pilkotti sieltä täältä vaaleanpunaista, ja pian avautuivat melkein teevadin kokoiset kukat. Koko lehdetön puu oli pian täynnä tuoksuvia kukkia. Toisen kerroksen ikkunoista lapsemme saivat ihailla huoneistaan vaaleanpunaista kukkamerta. Kun terälehdet putosivat maahan, emme raskineet haravoida niitä pois pitkään aikaan puutarhasta. Vähitellen puuhun alkoi ilmestyä lehtiä. Ensin ne olivat ohuita ja vaaleanvihreitä, mutta muuttuivat vähitellen tummiksi ja paksuiksi ja suojasivat erinomaisesti taloa kuumalta auringonpaisteelta.


Kukkien paikalle kasvoi tummanruskeita käpyjä, joita Toronton mustat oravat pitivät herkkunaan. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin talon rouva, suomalainen siirtolainen, oli ostanut kadun toiselta puolen sijainneesta kasvihuoneesta puolentoista jalan pituisen magnoliantaimen.

Perheen teini-ikäinen poika oli lukenut kirjasta ”kun me istuimme magnoliapuun alla”, ja siitä asti olivat äiti ja poika haaveilleet magnoliasta. Poika oli kantanut taimiruukun sylissään. Taimi oli istutettu erinomaiseen paikkaan talon eteläpuolelle. Kylmiltä itätuulilta sitä suojaisi talon sivurakennus, jossa oli autotalli.

Puuta lannoitettiin huolellisesti. Sen ympärille kaivettiin ura, johon vietiin monet kalanperkuuvedet. Kalanperkausjätteet kaivettiin syvemmälle, jotta pesukarhut eivät saaneet niitä herkkupaloikseen. Kuivalla säällä magnoliaa kasteltiin kuten muutakin puutarhaa. Suojaisasta kasvupaikasta ja hyvästä hoidosta johtuen taimi tuntui kasvavan silmissä.

Se kukki jo pienenä. Alussa oli vain kolme neljä kukkaa, mutta joka kesä niitä tuli yhä useampia. Puusta katkaistiin alhaalta sivuversoja, jotta toteutuisi haave saada istua magnoliapuun alla. Välillä puun ympärillä kiersi myös iso kukkapenkki.

 Kolmenkymmenen vuoden jälkeen magnolia oli niin suuri, että se hallitsi taloa. Niin ainakin meidän mielessämme. Haaveilimme, että voisimme ostaa sen talon ja laittaa pihan puolelle toiseen kerrokseen ulottuvan katedraali-ikkunan, jotta voisimme ihailla magnoliaa vielä paremmin. Se toive ei toteutunut, mutta magnolia opetti minut arvostamaan unelmia ja kärsivällisyyttä.

Tämä kirjoitus on ollut alkujaan Blogisisko-blogissani vuonna 2005

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti